Suksi, suksi ei luista mihinkään...

Kävin yhtenä keväänä puolison kanssa pilkillä Kolima-järven jäällä. Oli kaunis päivä, tyyni keli, mukava istua pilkkijakkaralla avannon ääressä. Vastarannalla paukahti, jää ritisi ja pilkkiavannossani loiskahti. Railohan siitä tuli. Kauhusta kangistuneena katsahdin rauhallista puolisoani ja pinkaisin äkkiarvaamatta juoksuun. Pilkistä en päästänyt irti ja syötti ilmassa viuhuen painelin maalle. Sieltä huutelin että kannattaisiko tulla tänne kuivalle maalle ettei tarvitse yrittää pelastaa hukkunutta... sen jälkeen en ole jäälle uskaltautunut. Enkä ole pilkkimistä harrastanut muutenkaan, ainakaan muistaakseni ;)

Liekkö ollut samoja aikoja kun ostin sukset. Ajattelin että hiihtäminen on kivaa. Kaaduin kun laitoin sukset jalkaan. Livetti. Sisulla yritin harrastaa muutaman kerran. Mäet kävelin alas, kun pelotti niin pirusti laskea mäet alas. Kerran kokeilin, kun keräsin ensin rohkeutta ladulla varmaan toista tuntia (no ei nyt sentään)... puoliso huuteli mäen alla ettei se nyt niin kamalaa ole. Psyykkasin ja psyykkasin että You can do it! -sitten kuulin suhinaa ladulla. Oh Shit! Joku tulee! Pakon sanelemana otin muna-asennon ja livakat sukset lähtivät alamäkeen johdattaen minut mäen alla olevaan mutkaan. Pelkäsin että sinkoan metsään. Ei ollut kivaa. Otin sukset kainaloon ja kävelin sinne mistä olin lähtenyt. Puoliso sivakoi reippasti lenkin loppuun.
Sitten koitin hiihtämistä ilman mäkiä. Hikihän siinä tulee. Ei kiva, eli ei mun juttu.

2009 -sittemmin en ole suksiin koskenut

1986

Oli siis kulut jokunen vuosi siitä kun hiihtäminen edellisen kerran oli kivaa. Vuonna 1986 sain ilmeisesti joululahjaksi sukset. Ei ollut latua valmiina, mutta enhän tietenkään semmoisesta lannistunut. Takapihalla umpihangessa "sivakoin" menemään. Muistan varmasti aina sen, kun oli kääntymisen aika. Sukset tietenkin meni ristiin ja tyttö nurin. Kun ei siellä umpihangessa päässyt ylös. Raivostuin, ja vaikka kuinka huusin, niin apua ei tullut. Tuntui kestävän ikuisuuden ennekuin kukaan katsahti päätyikkunaan huomatakseen että nurinhan se on.

No nyt kun on sitä luntakin satanut niin vink vink.

Minulla on siis vanhat (ei mallia 1986 kuitenkaan), mutta erittäin vähän käytetyt sukset. Ilimotelkaa jos tällaisen kevyen kääpiön sukset kiinnostaa, joku saa ne halvalla.

Peace.

Talvi, eikä ulkoilu ole minun (tai sadetta kaihtavan koirani) juttu. Minä onnellinen olen tervehtynyt ja päässyt taas salille! Kävin siellä eilen ja kävin siellä tänään.
Ja tulee niin hikiki. Niin mun juttu <3

Lee Cooper, suuri sininen vol.2

Taas flunssassa. En keksi mitään muuta syytä tälle jatkuvalle sairastelulle kun stressi. Toivon kuulevani hyviä uutisia välillä, josko niistä loppuisi tämä kuumeilu.

Meidän yt-neuvottelut on saatu päätökseen. 22 saa kenkää (joista n.10 "eläkejärjestelyin"). Farkkujen ompelu loppuu siis Keiteleellä kesällä 2015. Keiteleelle JÄÄ pesula, viimeistely ja varasto. Keiteleen tehdas täten työllistää vielä n.40 henkilöä. Henkilökohtaisesti minua on häirinnyt median uutisoinnista poikineen keskustelun taso lehtien kommenttipalstoilla. Tai paremminkin se ajatusmaailma minkä media on ihmisiin istuttanut. Että ompelu on kaikki ja that's it. Voi hyvällä omatunnolla sanoa että "en osta masin tuotteita enää!". Niinkuin ne nyt muka olisi ostaneet näitä "masin tuotteita" aiemminkaan. Hurskastelua sanon minä. 

Meillä käy tehtaassa vierailijoita silloin tällöin. Ihmettelvät työtahtia, onhan se tavallaan hienon näköistä kun housu hyvin pikaisesti vain sujahtaa ompelukoneen kautta.
Viimeistely on samassa hallissa ompelimon kanssa. Hyvin jää katveeseen tarkastajat jotka tarkalla silmällä tutkailevat tuotteen ja poistavat ylimääräiset langanpätkät. Ei näytä yhtään niin hienolta ja vauhdikkalta kuin ompelu. Ai, ne vaan nyppii lankoja. Suonette että kerron hieman farkun valmistuksen loppupäästä.

Ilman aliarvostettua viimeistelyä olisi farkkusi pahimmillaan tämän näköiset.

Käsityötä tämäkin.

Farkun viimeistely alkaa pesulla. Meillä on nykyaikainen ympäristövaatimukset täyttävä teollisuuspesula jossa insinöörit suunnitelevat pesuohjelmat. Pesu on tärkeä, en usko että kovinkaan moni laittaisi pesemättömät raakakankaiset housut jalkaansa. Kuivurista tullessaan housut matkaavat viimeistelyyn. Moneen malliin laitetaan merkit, napit ja niitit pesun jälkeen. Sitten ne tarkastetaan ja poistetaan ylimääräiset langat. Tässä vaiheessa mahdolliset ompeluvirheet palaavat ompelimoon korjattavaksi ja 2.laatuiset merkitään. 

Housut prässätään vyötäröstä, prässääjiä on kolme. Joku aloittaa miehustasta, toinen sivusaumasta. Mahdolliset strassit liitetään housuun tässä vaiheessa.

Housut höyrytetään suoraksi. Höyryttäjä käsin nostaa housun koneeseen joka puhaltaa housut suoraksi. Sillä aikaa kun kone tekee työnsä, höyryttäjä taittaa housut siistiin nippuun. 

Viimeinen viimeistelyn työvaihe on laputtaminen. Laputtaja laittaa segmentit ja muut tunnisteet ja kirjaa koneelle kaiken mikä käsiensä kautta kulkee. Sitten tuote on valmis varastoitavaksi.

Kyllä siinä kotimaisuusaste valahtaa kovin matalaksi sen jälkeen kun ompelu loppuu Keiteleeltä. Mutta on näissä Suomifarkuissa edelleen paljon kotimaista käsityötä. Sitäpaitsi ei kuluttaja erota farkustaan onko se ommeltu Keiteleellä vai Valgassa. Muusta kuin kokolapun pienestä made in-tekstistä.

Kuva Lee Cooper

Valikoikaa oikein mieluusti kotimaiset housut pukinkonttiin. Lähimmän Lee Cooper myyjäsi löydät täältä ja muut merkit täältä

Toivon että he joille nämä tuotteet sopivat, ostavat niitä edelleen, jotta työkavereilleni riittää työtä.
Itse olen jättämässä tämän tuotannon taakseni.

Luulisi tekevälle työtä löytyvän?
-puhelua odottava Misu-

Kiitos ei ole kirosana

Facebookissa joku tovi sitten kiersi kiitollisuushaaste. Ihan kiva idea joo, miettiä viisi kiitollisuuden aihetta päivässä. Itse en ole tähän haasteeseen osallistunut, koska kukaan ei haastanut. Liekkö pitävät minua sen sortin pessimistinä ettei kiitollisuuden aiheeni kiinnosta... ;)

Minun lähipiirissäni on parikin kärkästä tyyppiä. Ei siinä mitään väärää ole että tuo julki sen mikä on väärin, päinvastoin. Ei tämä maailma hiljaa murjottamalla parane. Murjottaa, tai metelöi, kiittämättömyys on piirre jota on hyvin vaikea sietää.

Kiittämättömyys.

Mikä siinä on niin hankalaa? Sanoa kiitos. Minulle on jo lapsena opetettu että tietyistä asioista kiitetään. Aina pöydästä noustessa, kun saadaan jotain, kohteliaisuudesta kiitetään... noin  niinkuin esimerkiksi, ihan perusjuttuja. Olen katsonut ihmetyksestä silmät suurena kun aikuiset lapset nousevat ruokapöydästä äitiään kiittämättä, vaikka tämä on nähnyt vaivaa valmistaakseen aterian.

Tämä ihmistyyppi vaan metelöi omaa tarvettaan. Kustantaa tarpeensa muilla, eikä muista, tai tajua olla kiitollinen. Ei osaa sanoa kiitos. Esimerkin voin kertoa muutaman viikon takaa.
Kaverukset perus juopottelu reissulla.

Kaverusten saavutettua tietty humalan aste, pääsi tämän toisen kiittämättömän suusta sanat "minne se nyt meni? se lupas tarjota mulle..." Ja kun tarjoaja saapui paikalle, tämä kiittämätön oli heti vaatimassa juomaansa -eikä todellakaan kiittänyt. Hän itse ei koskaan kaverilleen tarjoa.
Kai se on sitä, että on oppinut liian helppoon elämään?

"Kun sen menettää, ymmärtää sen arvon". Mistä sinä et haluaisi luopua? Isästä ja äidistä, ystävistä? Mitä sitten kun niitä ei enää ole? Sano rakkaimillesi että rakastat, ja ole kiitollinen vastarakkaudesta. Koska ethän voi tietää onko heitä enää huomenna.

On syytä olla kiitollinen arkisistakin asioista. Kun on ollut sähköttä sähkölämmitteisessä talossa, ymmärtää olla kiitollinen sähköstä. Vaikka se onkin niin kovin kallista.

Minä olen kiitollisuuden velassa monelle ihmiselle. Vaikeimpien hetkien avusta, ongelmieni ratkaisuista. En halua olla taakkana muille, en halua olla rasitteena. Tässä hetkessä voi vain olla kiitollinen saamastani avusta. En varmasti unohda. Uskon että karma pitää huolen siitä että antamasi hyvä tulee monin kertaisena takaisin. Tai vaihtoehtoisesti kiittämättömyys kostautuu.

Joulu on tulossa.

Jos olet ollut kiltti lapsi (tontut ovat kurkkineet ikkunan takana) ja saat lahoja, on lahjan antaja ajatellut sinun olevan sen arvoinen. Muista kiittää. Minun antamani lahjat ei rahallisesti ole kovinkaan arvokkaita, mutta toivottavasti silti ilahduttaa saajaa. Siskoni on kutsunut minut jouluksi kotiinsa, se on joulun paras lahja.

Tänään olen kiitollinen uunista leijailevan valkosipulin tuoksusta, ja eilisen jalka-pepputreenin aiheuttaman gluteus maximuksen tuntemuksista :)

-Elämästä kiitollinen Misu-

Varmaa on vain epävarma

Yritin leipoa kakun. Se tyssäsi heti alkumetreillä vuoan pohjan puuttumiseen. Käänsin koko keittiön ympäri - ei missään. Masennuin. Kun en edes kakkua saa tehtyä. Murjotin muutaman tunnin ja lopulta työnsin taikinan kattilaan ja kattilan uuniin.

Tältä se sitten näytti

Ja tältä sen olisi pitänyt näyttää...

Kakkuepisodi kuvastaa hienosti viimeaikaisia yrityksiäni tehdä yhtään mitään. Ei vaan lähe.
Salilla en ole päässyt käymään kunnolla. Flunssa on vaivannut viikosta toiseen, välillä muka paranin, ilmeisesti vain siksi että voisin sairastua uudelleen. Heti kun tuntui että ilma alkoi kulkemaan vähän paremmin lähdin salille. Huono valinta. Vajaakuntoinen on vajaakuntoinen. Ei silloin pysty treenaamaan täysillä. Tätä huonoa treenaamista on siis jatkunut reilun kuukauden jo. Ja se vähäinen mitä salilla tulee käytyä, tekee minut kipeäksi, tietenkin.

Työkuviot stressaa. Väsyttää. Lyhennettyä työviikkoa on riittänyt liki koko vuoden. Rahallisesti siinä takkiin ottaa. Työnjohtaja huomauttelee tehoista, stressaa lisää. Minä pyysin irtisanomista.
Kun kerta irtisanomisia tulee, niin miksen lähtisi?
Mol.fi ja muut vastaavat sivustot ovat olleet ahkerassa käytössä. Aika minimaalinen tarjonta tämän sortin käsityöläiselle. Lähimmät pari paikkaa oli Tampereella ja Turussa, maantieteellisesti hieman vinossa minun olinpaikkaani nähden. Hain silti, koska miksen lähtisi?
Laskupino sen kun kasvaa vaan.

On saavuttu pisteeseen jossa mikään ei ole varmaa.

"Asuntomarkkinoita lamauttaa nyt ostajien pelokkuus" Näin sanoo kiinteistönvälittäjät mm. lehdessä Ilkka. Minulla on täällä talo joka on kiva talo, eikä mikään kallis edes. Se kieltämättä hieman hidastaa lähtemistäni, kun muita pelottaa.
Toinen mikä lamauttaa, on YT-neuvottelut. Kuinka voit olla tuottava ja tehokas, kun tiedostat että tätä ei välttämättä enää puolen vuoden päästä ole? (omassa tapauksessani tiedän varmuudella etten enää tee ensi kesänä sitä mitä nyt teen) Tässä lama-sumassa pitää keskittyä siihen, ettei lamaannu itse.

Milloin sinä viimeksi olet pysähtynyt elämässäsi? Onko kaikki hyvin?
Juuri nyt aion ottaa rentouttavan kuuman suihkun, koska väsyneenä en voi tehdä millekkään mitään. Ja miksi pitäisikään?
Huomenna on uusi päivä, jos luoja suo.

-Misu-

än- "YYteet" -nyt! YT-neuvottelut lieveilmiöineen

Meilläkin on käynnissä aikakauden tyypillinen Suomalainen muotituote, YT-neuvottelut. Tuotantoa uudelleenjärjestetetään ja irtisanomisia on tulossa.  Mitä tuntee perusduunari kun uutisia kerrotaan?

Epävarmuutta? Vihaa? Kiukkua? Kateutta?

Epätoivoa? Häpeää?

Luultavasti koko laaja tunneskaala on aistittavissa. Paniikki iskee. Hätäisimmät ovat työnjohdon kimpussa kehumassa itseään jotta säilyttäisi paikkansa tulevaisuudessakin. Se on sotaa jossa kaikki on sallittua. Työkaveria saa mollata selän takana niin paljon kuin jaksaa.

Tullaan kipeänä töihin, ettei nyt vaan saikkuilun takia tulisi kenkää.

Kytätään työkaveria, milloin kukakin käy vessassa, montako röökiä palaa, tai kuinka usein katsoo kännykkää. Ja muistetaan tiedottaa havainnot työnjohtajalle (joka itsekin on irtisanottavien pienessä piirissä). Stressihän sellaisesta tulee.

Monen mielessä pyörii kysymys: Olenko minä yksi irtisanottavista? On hoidettavana lapset ja asuntolaina. Vaikka kuinka saisi ansiosidonnaista, tiukille vetää. Säästäminen alkaa.

Mol.fi tulee tutuksi. Mistä uutta työtä, jos entinen loppuu?

Kun tulet irtisanotuksi, Et ehkä ollut tuotannon uudelleen järjestelyn jälkeen tarpeellinen. Liian hidas? Liian vanha? Liian nuori? Liian äänekäs? Vai eikö naama vain miellyttänyt?

Itsensä syyttely on turhaa. Mitään et olisi voinut enää tehdä paremmin.

Entäs ne, jotka jäävät töihin? Ovat onnellisia? Ikävöivät lähtenyttä työkaveria? Kiireisiä? Tulevaisuus on turvattu. Vähäksi aikaa. Ehkä törmää kaupassa entiseen työkaveriin ja joutuu kuuntelemaan katkeraa selostusta työttömän elämästä? Tai sitten tuntee kateutta entisen työkaverin uudesta työstä.

Meidän YT-neuvottelut on kesken. Tunnelma on odottava. Itse haluaisin ajatella että yhden aikakauden loppu on uuden alku. Kyllä kunnon köyhyys kehittää mielikuvitusta. Vanhasta kulahtaneesta villapaidasta voi neuloa vaikka villasukat.

Koittakaa toverit jaksaa. Asioilla on tapana järjestyä.

Peace.

Värikkäät vaiheeni kertoa mä voisin...

Ajattelin jakaa hieman kuvasaastetta värikkäistä vaiheistani näin synkkänä sateisena sunnuntaina. 

Lettimania

...ja sitten redhead

Kun edellisen kerran olin porkkana...

Sitten sattui se pahin - vahinko ruskea! Syntisen punainen 666 oli hakusessa, muttakun ei.

...ei auta kun tehdä värinpoisto...

...uutta väriä perään...

...ja tällainen siitä (hyvinkin väliaikaisesti) tuli.

Sitten se hyväksi kuivatettu korppu luopui siitä vähäisestäkin väristä ja eihän sellaisesta kulahtaneesta kuvia viitsi ottaa. Ihme että ylipäätään on enää tukkaa päässä. Tänään se on taas porkkana, ja haaveissa se syntisen punainen. Haaveeksi se saattaa jäädäkin. Aikojen saatossa se on blondattu monia kertoja aivan vaaleaksi. Kerran jopa pikimustasta takaisin vaaleaksi ja sen seuraksena polkkatukkani lyheni aivan lyhyeksi. Hiukseni ovat olleet vaikka minkä väriset, vain vihreä on kokeilematta.

Minä +20kg sitten. Vuosi 2001 ja ihana lettipidennys.

Linnunpesä-tötterö

Tukkamopo karkasi käsistä (väri oikein bueno!)

...ja tätä mä kaipaan, aikaa kun hiuksissa oli jotain jännää.

Ja jos tukka oikein kuivahtaa ja pois putoaa, niin ainahan kuupan peitoksi voi laittaa pipon.

Palaillaan, babyt!

Pahoittelen kuvien epätasalaatuista laatua.

Kurjantai, joka päivä?

Blogissa on käynyt ihan kiitettävästi porukkaa. Kiva :)

Huomenna on "pitkästä aikaa" työpäivä. Ei huvita, tai no, huvittaapas. Mä tarvitsen ihmisiä ympärille! Kahteen viikkoon en ole työkavereita tavannut, viimeiseen viikkoon ihmisiä ylipäätään on ollut maisemassa minimaalisen vähän. Tulen pian mökkihöperöksi.

Tänään olen siis työtön. En meikannut. Enkä oikeastaan jaksanut kiinnostua ulkonäöstäni muutenkaan paskan vertaa. Masentavaa. Olen repinyt tapettia seinästä. Ah, niin terapeuttista.

Tarkoitus on päivittää se viimeinenkin kammari tälle vuosituhannelle.

Talo on myynnissä, tässä kenties koti juuri sinulle? Jaan linkin jahka saan uudet tapetit seinään ja ilmoituksen päivitettyä.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Tuntuu että elämä junnaa paikoillaan. On rauhaton olo.

(kuva otettu Olivia-lehdestä)

Voi kurjantai kuitenkin.

Tässä mä odotan että joku rakastuisi tähän taloon ja pääsisin tekemään uusia unelmia.

Kai minua vaivaa jonkinlainen juurettomuus. Ei ole vaan löytynyt paikkaa mihin pysähtyä lopullisesti. Sitä on vaikea selittää muille, kun ei ole itsellekään selvillä mihin suuntaan lähteä.

 Valehtelisin, jos väittäisin

öisin herääväni murehtimaan maailmaa

Valehtelisin, jos väittäisin

ettei se kiinnosta mua ollenkaan

Siit' on kai turha tehdä lauluja

kun näyttää siltä että siit' on turha pitää puheita

turha piestä suutansa

hei laulaja

Valehtelisin, jos väittäisin

vihaavani kauneutta

Valehtelisin, jos väittäisin

ettei mikään mua pelota

Ois kai siistii antaa periksi nyt

toteais vaan kylmästi: "Ei tästä mitään tuu"

lähtis kävelemään

painais oven kiiinni perässään

Ois kai siistii antaa periksi nyt

toteais vaan kylmästi: "Ei tästä mitään tuu"

lähtis kävelemään

painais oven kiiinni perässään

Valehtelisin lyrics performed by Kolmas Nainen

Hyvä biisi. Olishan se ihan siistiä. Singahtaa taivaalle ja tippua johonkin outoon paikkaan.

Ennen sitä täytyy repiä tapettia lisää ja lusia muutama työpäivä alta pois.

Kai se elämä kuljettaa sinne minne pitääkin? :)

-Mielenrauhaa odotteleva Misu-

"äiti,sinun peppu on vain vähän iso"

Huutelin Facebookissa aihetta mistä kirjoittaa. Kukaan ei ilmoittautunut minun hätäisen mieleni aikataulussa, joten kaappasin otsikon ystävän tilapäivityksestä. Pepun koko kun on aika tärkeä juttu.
Nyt varsinkin yritin olla tarkkana aiheen kanssa, kun minusta on juttu Team-liiton uusimmassa (24.9.2014) Intiim-lehdessä. Siinä kehun kuinka pyrin päivittämään blogia pari kertaa kuukaudessa. Hiipumista on havaittavissa. Se johtuu siitä, että oma koneeni on pois pelistä -kiitos Vistan. Epäjärjestyksen keskeltä en löydä recovery-levyjä ja se on sillä selvä. Olkoon, on niin monta muutakin asiaa minkä kanssa tapella.

Niinkuin vaikka se pepun koko. Jos tahdot rehellisen mielipiteen hanurisi koosta, kysy lapselta. Muualta et tule reilua vastausta saamaan. "Näyttääkö mun peppu isolta tässä mekossa?" Joo? Ei? Puolison kannattaa pitää suunsa kiinni, vastaus kun ei ole oikea, oli se kumpi vaan.
Minä en käytä mekkoja kovinkaan usein. Ei perusduunarilla ole tarvetta moiselle vaatekappaleelle, liehuva mekko vain takertuisi koneisiin aiheuttaen työtapaturmia ja tuotannon keskeytyksiä.
Ja sitäpaitsi mekko piilottaa mun pienen peppuni.

Olisipa se "vain vähän iso". Reilun vuoden olen tätä mantraa hokien kyykkinyt ja hikoillut useita tunteja. Kehitys on hidasta, mutta kyllä sitä tapahtuu. Näin haluaisin uskoa.
Fitness-tytöt blogeissaan hehkuttaa "peppuhousuja", freddyjä. Aivan jär-kyttävän näköiset housut. Väittäsin että M.A.S.I Company Oy:n varastosta löytyy treenatulle pepulle istuvat housut paristakin eri mallista. Kun mun pienelle pepulleni sieltä ei meinaa millään löytyä sopivaa...
Eli lissee reeniä vuan.

Maanantaina kävin gluteus maximusta ärsyttämässä parin viikon tauon jälkeen. Näin torstaina sen voi tuntea vieläkin. Voi kylläkin johtua siitä, etten muistanut venytellä? Kun treeni on jatkuvaa, ei tällaista ongelmaa ole. Palautuu paremmin. Pidäppä pari viikkoa taukoa, painot pienenee ja palautuminen on hidasta. Tänään tein selkää, saa nähdä miten jumiin siitä menee (venyttelin)...

Parina menneenä viikonloppuna on peppuja voinut ihailla kisalavoilla Jyväskylässä ja Tampereella. Myöhäistä ei ole vieläkään, nordic fitness expo Lahdessa 11.12.2014 tarjoaa parhaat palat.
Olen laittanut merkille että helposti bikini-tytöt näyttävät samanlaisilta. Pitkät blondit kiharat, turkoosit biksut, ranskalainen manikyyri kynsissä. Katsokaa itse http://body.pictures.fi/kuvat/
On siinä tekeminen että erottuu joukosta. Tai tuomareilla vaikeus valita parhaat.
Toivottavasti ei tullut suuria pettymyksiä, fiinaaliin kun pääsee vain pieni ryhmä.

Joillakin foorumeilla selluliittipyllyt haukkuvat kisakunnossa olevia tyttöjä rumiksi. Kisakunto on kisakunto, ei kukaan näytä sellaiselta koko aikaa. Siinäkin on kysymys mieltymyksestä, yksi tykkää isosta, toinen pienestä. Joku tiukasta, joku hyllyvästä.
Kisakireä on kovan duunin tulos.
Itse en kisalavoille haikaile, paras arvostelija katsoo peilistä takaisin. Minä treenaan niin kauan kun henki pihisee. Tai niin kauan ettei mitkään housut mahdu enää jalkaan.


Kyykkäilemisiin!

p.s. jos ei jaksa kyykätä, lankku on oikein hyvää vaihtelua :)

Nuppi turvoksissa

Keijo-poro oli lähtenyt lipettiin ja kotiin palatessa Keijolla oli ollut kasa romua päässään. Voin samaistua. Flunssan kourissa, nupin ollessa turvoksissa tuntuu sille kuin päähän olisi tarttunut 2,5 metrinen seiväs, jouluvalot ja pari kiloa rastasverkkoa.

Kyllä ottaa päähän. En millään ehtisi just nyt sairastamaan. Ensiviikolla olen koulutuksessa kaukana kotoa ja kaikki koulutusmateriaali on tietenkin työpaikalla. Tämän lisäksi on häslinkiä lentolipputilauksen kanssa ja siksi tarvitsisin työpuhelinta ja työsähköpostia. Elämme siis jännittäviä aikoja. Pitäisi ottaa nyt rennosti ja levätä jotta tämä nupin turvotus ja kuume laskisi.
Ja tässä minä vaan kuumehouruissa näpyttelen blogitekstiä. Seurana toki teetä ja koiran jakamaa sympatiaa.

Luomut taudin lievittäjäni

Koko alkuviikon tämä flunssa on hivotellut. Välillä on ollut oikein hyvä olo ja heti perään on tuntunut että tauti painaa päälle. Kuntosalille en ole päässyt viikkoon. Ja se vasta ahdistaakin.

Edellissä tekstissä  vihjasin että alkaisin elämäni ensimmäiselle bulkille ja sitten muistin että minullahan on ainainen "massakausi". En edes muista milloin viimeksi olen nähnyt vatsalihakseni (kyllä ne tuntuu löllön alla). Tällä viikolla masennuksissani söin vahingossa paketillisen bastogne-keksejä. Että eiköhän minusta tule kunnon bulkki-sika tätä tahtia! :D
Vaa'alla en ole käynyt aikoihin. En oikein jaksa uskoa että sen lukemat olisi jotenkin tärkeitä. Paljon tärkeämpänä olen pitänyt mittanauhaa, enkä ulkoiluta sitäkään kovin usein.

Nyt tämän pakkolevon aikana olen huomannut että yläkroppa on paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Hauis ja ojentaja erottuu, olkapäihin on tullut pientä pyöreyttä. Selästäkin voi silmin erottaa jo lihaksia. Voi varmaankin todeta ettei treenaaminen ole mennyt ihan hukkaan.

Olkapääni viime viikonloppuna ennen treeniä, en vaan muistanut ottaa kuvaa treenin jälkeen...

Vain jalkani ovat olleet edellen murheen aihe. Olen käynyt työfysioterapeutilla pari kertaa viime aikoina. Jalkani (vain toinen) onkin huonommassa kunnossa kuin olin kuvitellut. Fyssari on antanut kyllä oikein hyviä jumppaohjeita. Harmittaa vain, koska tahtoisin tehdä kovaa salitreeniä ja sen fyssari tavallaan kielsi. Se on nyt vaan kevyttä kotitreeniä ja jumppakuminauhaa.
Minkä sille mahtaa. Huono mikä huono. Itsehän hain apua jatkuvaan oireiluun. Jalkapöyhtäkramppi on vaan niin hirveän kivulias. Ja ei se korjaannu muulla kuin niillä pienen pienillä hiotuilla jumppaohjeilla. Eli jalkatreeni salilla on aika pientä. Gluteus maximus kylläkin saa edelleen rääkkiä (vaikka kuka sanoisi mitä). Takapotku taljassa on tullut ehdottomaksi lempiliikkeekseni, ja se on nilkkaremmin ansiosta. Potkii vaan menemään!

Kunhan tästä tervehdyn, heitän nämä nurkkaan ja alan jumppaamaan paljain jaloin.

-Misu the nuhanenä-

Hikistä likapyykkiä (pieni ay-sanasto)

Kun kesä todella alkoi, oli se kuuma. Kesä oli, ja meni.
Treenistä on ollut kevyesti taukoa, ja ajattelin tässä syksyn mittaan aloittaa elämäni ensimmäisen bulkin! Kerron siitä sitten myöhemmin.

Kesäkuussa AKT:n ahtaajat menivät lakkoon pysäyttäen Suomen satamat. Sekös kansaa ärsytti. Ymmärtäähän sen, että yrittäjää kiukuttaa kun tavara jumittaa satamassa, eikä suikaan hyllyssä myytävänä. Ja mitä sanoo yrittäjä Facebookissa? AY-liike tappaa kilpailukyvyvyn lakoillaan.
Olen ehdottomasti erimieltä. Kyllä ne on ihan muut asiat mitkä tekevät yrittämisestä kannattamatonta. Eikä yksikään duunari taatusti ala lakkoilemaan kevein perustein. Täytyisi uutisia lukiessaan muistaa myös että Kaikki mitä mediassa kerrotaan EI OLE TOTTA.
Mitä tämä yrittäjä sitten tekee, kun se potkii työntekijänsä pihalle, tai maksaa pinenempää palkkaa?
Markkinat pienenevät ja tuote ei mene kaupaksi. Yritys menee konkurssiin. Ei tässä kalliissa maailmassa ole rahaa tuhlattavaksi. Siis muilla kun rahaonnen potkaisun saaneilla.
Ja lienee jo Laura Rädylle selvinnyt että meitä alle 2100€ tienaavia on paljon.
Mitä me lomautetut matalapalkkaiset sitten teemme? Vietämme unettomia öitä miettien kuinka selvitä päivästä toiseen. Ei syödä sisäfilettä. Tai oikeastaan mitään muutakaan.

Jonkinlaista turvaa tuo ammattiliiton jäsenyys. Kun kaikki muu velloo ympärillä, on aina liitossa joku joka auttaa. Ja mikäli vielä on työtä, tämä joku on luottamusmies.
Minulle liitton kuuluminen on ollut aina itsestäänselvyys, enkä tiedä miksi. Vanhempani olivat yrittäjiä.
Menneenä päivänä hölmistyin. Työkaveri mietti mistä meidän liittoon kuulumattomat työkaverit saa työttömyyskorvauksen. Selvisi ettei tämä henkilö tiennyt mikä on työttömyyskassa, eikä liiemmin ammattiliitto ollut tuttu (vaikka jäsen on itsekin).
YTK on siis yleinen työttömyyskassa, ei liitto. Työttömyyskassa on se paikka mistä työttömyysturva tulee.
Ammattiliittojen tärkein tehtävä on edunvalvonta. Neuvotella TES, työehtosopimus. Pieni läpyskä jossa on kirjattuna kaikki sopimusalalla oleva oleellisen tärkeä. Ja ehei, ei liitto sitä yksin tee. On ne liitot työnatajillakin. Neuvotteluiden tulos.

Minun liittoni on TEAM. Kerroin työkaverille että hän(kin) maksaa liiton jäsenmaksussa myös työttömyyskassan jäsenmaksun samalla. Ja koska hän maksaa jäsenmaksua, on hän jäsen myös ammatiosastossa. Sekoitin hänen päänsä lopullisesti kertomalla että liitto tekee jäsenmaksupalautusta ammattiosastolle.
Jännä kyllä ettei ihmisiä kiinnosta mitä ammattiosastossa tapahtuu.
Minä olen saanut jäsenmaksuni moninkertaisena takaisin. Olen saanut apua lakimieheltä erimielisyydessa, -tai puhuisin ennemminkin näköerosta- työntajani kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Monen monta hienoa ihmistä olen tavannut jäsentapahtumissa.

Miksi sitten on tärkeää kuulua liittoon? Jos alle 50% sopimusalalla ei kuuluu liittoon, lopettaa TES olemasta yleissitova. Ja se tarkoittaa sitä ettei työnantajan ole pakko maksaa työehtosopimuksessa säädettyä palkkaa. Miettikääpä sitä.

TEAM juhlaristeilyllä

13. perjantai.

Tänään on se taikauskoisten päivä. Kaikki muka menee enemmän tai vähemmän pieleen. Itse olen tänään viettänyt lomautuspäivää, aivan kuten koko kevään joka perjantai. Ei vaan mene suomifarkku kaupaksi.
Ja näitä lomautusperjantaita riittää miltei koko loppuvuodeksi.

Aamu näytti harmaalle, mutta siitä huolimatta otin tunnin aurinkoa! Sen verran paistoi ja sitten tuli ukkonen. Kävin kuntosalilla tekemässä jalkatreenin. Tää on tätä. Arkea.
Kuntosaliharrastus on kokenut jonkinlaisen suvantovaiheen. Asettamani tavoite 200kg prässissä meni rikki äskettäin. Itse ei enää huomaa kehitystä ja samat liikkeet tympii. Vaikka muka välillä tekee "uusia" liikkeitä, on ne silti niitä samoja liikkeitä. Mietin jos pitäisi vaikka kuukauden tauon ja palaisi sitten raudan ääreen. Ei taida onnistua, käy samalla tavalla kun karkkilakolle -ei pidä. Sisäinen hedonistini toteuttaa itseään aivan kuten tahtoo; milloin se tahtoo syödä karkkia, toisinaan vain hikoilla salilla. Punaviiniä ei ole tehnyt mieli, mutta lonkeroa kyllä. Huomaahan sen jo vyötärönseudusta, ei vaan näy ne pumpatut vatsalihakset. On ne siellä löllön alla, tunnen ne.
Ei se ole laiskuutta, tai itsekurin puutetta. Ei tule edes morkkis vaikka söisinkin jäätelön välillä. Onneksi saan itse päättää mitä itselleni teen.

Itselleni (+puolisolle) tein kaikesta huolimatta kaikenlaista hyvää. Kiinnostuin Instagramissa seuraamani Kaisaminnin Seiti-reseptistä ja olihan sitä kokeiltava. Ja kyllä kannatti! Blogissaan on paljon muutakin mitä voisin kokeilla. En malta odottaa että saan raakasuklaajauhetta, jotta voin tehdä protsku-suklaaherkkuja... Sitten löysin kaupasta pellavarouheen, ja tein Anna-Linnean muffineita. Hyviä oli nekin, pellavarouheessa on reilusti Omega3-rasvahappoa. Kiinnitin erityishuomiota rasvan saantiin muutenkin, ja kyllä sen huomaa ihostaan että kannatti. Niin hölmöltä kun se kuulostaakin, niin rasvaa vaan pitäisi syödä enemmän.

Sen verran tämä perjantai jännittää minuakin, etten taida nyt uskaltaa leipoa mitään. Leipomisharrastus on onneksi kuitenkin enimmäkseen vain erittäin satunnaista ja ohimenevää. Vaikka leipominen kyllä lepuuttaa hermoja mukavasti. Sotkuinen keittiö siitä kyllä tulee...
Huomenna saatan hörppästä parit lonkerot, onhan kuitenkin kesä, ja Pihkurissa Viitasaarella Stig.
Töitä on vielä pari viikkoa ja sitten pääsisi paljon odotetulle kesälomalle. Sille ajalle toivon maksimaalista auringonpaistetta. Sitä odotellessa haen uutta potkua treeniin vaikka meditoimalla, ja kalaöljykapseleilla.

Kuinka köyhyys salaa hiipii elämääsi

Nämä on asioita joista kukaan ei puhu ääneen.
Emme käsittääkseni Suomessa luokittele ihmisiä kasteihin, mutta silti itse olen jossain köyhän ja keskiluokkaisen välimaastossa. Ei minulla ole koskaan ollut rahaa niin että olisin huoletta voinut sitä tuhlata. Mietin aikaa taaksepäin, ja tajusin kuinka pikkuhiljaa olen luopunut asioista jotka ovat kuuluneet arkielämään.

Ensin karsin parturipalveluista, hiusten värjäyksestä ammattilaisen tekemänä. Värjään itse ja leikkuutan ammattilaisella silloin kun on rahaa. Sitten luovuin omasta autosta (joka kylläkin meni kolarin takia lunastukseen). Ajan puolison autolla, mutta en enää aja pohjanmaalle siskoani tapaamaan kovin usein. Ennen kyläilin paljon useammin. Ehkä siksi että polttoaine oli ennen halvempaa? Otin pankista lainaa ja ostin puolisoni kanssa talon. Sain luottokortin. Siitä se alamäki sitten alkoi.
Talon omistaminen on kallista. Isoimmat hankinnat ostan osamaksulla. En aja taksilla. Luovuin hierojasta. Luovuin ihanan tuoksuisesta hiuksia boostavasta tyvisuihkeesta, kun maksaahan se kuitenkin 20€. "Eihän kenekään elämä voi olla kahdesta kympistä kiinni". Sanoi ystävä joskus. Niinhän sitä voisi kuvitella.

Kun on velkaa ja laskuja on päivittäin postilaatikossa, on perusduunarin pakko miettiä mihin oikeasti on vara. Juustokin on tavallaan nykyään luksustuote. Ei kympillä saa kaupasta juuri mitään, varsinkaan jos puolet siitä rahasta menee pieneen palaan juustoa. Sitten kun pitäisi vielä syödä "oikein"... sopivasti protskuja, rasvaa ja hiilareita niin että ruokavalio tukisi treenamista. Ruoka on kallista.
Silmälasit joudun uusimaan, koska epähuomiossa pudotin ne lattialle ja linssi naarmuuntui. Onneksi Visa ei ihan ole tapissaan vielä, sponsoroinnin lainaan sieltä.

Vittu. Ei mitään lisättävää.

Kävin hammaslääkärissä kun oli tulehtunut hammas. Hammas tuli kuntoon ja sain laskun joka oli palttiarallaa 200€. Se on minulle iso lasku. Kun ei ole rahaa säästössä joutuu soveltamaan.
Koiran polvi piti leikata. Ei kai siinä muuta kun jättää pari laskua maksamatta. Kyllä se perintäfirma sitten perii. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Hengissä pysyy juuri ja juuri tilipäivästä toiseen.
Kuulen jo kuinka joku sanoo että hyvinhän sun asiat on; on koti, työ ja parisuhde. Aina on joku jolla on asiat huonommin.

Mietin ettei elämän tarkoitus voi olla vain se, että päivästä toiseen kuljen työmatkan puuduttavaan työhön josta saa pienen palkan. Vain siksi että voin maksaa sähkölaskun.
Olisi ihanaa laitattaa ripsienpidennykset, en vaan pysty ikimaailmassa kuvittelemaan että laittaisin 80 euroa kuukaudessa ripsiin. Tarvitsisin hierojaa, mutta nälkä tulee jos moista palvelua käytän. Jalassani on virheasento, mutta just nyt ei ole rahaa investoida tukipohjallisia. Pääsenhän sentään vielä ihan hyvin kävellen paikasta toiseen. Minulla on epäilyttävä luomi, se täytyy poistattaa ensin.

Onneksi työnantaja tukee liikuntasetelein, pääsemme mekin köyhyyttä hipovat salille. Se onkin ehkä ainoa harrastus mistä en luopuisi, lähes kaikesta muusta kivasta olen jo luopunut.
Viime maanantaina PT-ystäväni Anne veti minulle jalkatreenin, hetkittäin minusta tuntui että pyörryn. Supersettejä, huhhuh. Oli hyvä treeni, en jaksanut tehdä edes vatsoja siihen päälle. Seuraavana päivä kävely oli kuin p*skat housussa, sen verran takareittä jumitti. Oli tuskaa, vaan mikäs sen mukavampaa. Tänään lapsettomien lauantaina jalat on taas normaalit, voisi ihan hyvin ottaa rääkin uusiksi!

Köyhyys on liukuva käsite. Se hiipii pikkuhiljaa ja vaanii nurkan takana. Mielenköyhyys ei pääse iskemään kun joutuu käyttämään mielikuvitusta arjen sovelluksissa. Tulevaa hääpäivän vuosipäivää vietämme rahanpuutteessa kotona. Olisihan se mukava siemailla shampanjaa Pariisissa viikonloppu, mutta ohjelmassa taitaa olla aamukahvit viivi ja wagner-mukeista. Onhan kuitenkin vielä tämä koti jonka rappusilla voi kuunnella satojen lintujen kaunista laulua.

Itseisarvo jota äitiydeksi kutsutaan

Mun blogin päivitys on näköjään mennyt tällaiseksi kerran kuussa tapahtuvaksi ihmettelyksi. Olen tässä välissä tutustunut Instagramiin ja kokenut sen oikein hauskaksi jutuksi. Samaan aikaan suoritin Facebookissa "arkikuvahaasteen", ja niin teki moni muukin. Ja edelleenkin moni näitä arkikuviaan jakaa.
Arkikuvat ovat saaneet minut oivaltamaan kuinka valtava siunaus lapsettomuus onkaan. Ei pahalla äitejä kohtaan, mutta pikkupilttien pitkin seiniä roiskimat jogurtit ja sohvalle läträtyt suklaakastikkeet... vai onko se kakkaa??! ...ei suuremmin houkuttele. Ei kaikkien kuvat onneksi ole pelkkää kaaosta, ei edes kaikkien äitien. On seassa onnellisen iloisia kuviakin. Silti olen alkanut suorastaan urakalla tykätä tästä aiemmin niin paljon kärsimästäni lapsettomuudestani. Sille kun en voi mitään. Onneksi ei tarvitse.

Käsittääkseni muunmuassa nukkumisesta täytyy luopua kun lapsi saapuu taloon. Ja minä kun tykkään nukkumisesta. Jos haluan istua tietokoneella rajattomasti putkeen niin minä istun. Tai käyn salilla kun huvittaa. En pyyhi kuin omaa hanuriani. Varmaankin saitte jo ajatuksesta kiinni?
Äitiys on kapeasti katsottuna uhrautumista. Tuoreet vanhemmat toiveita täynnä ja haaveita mielessään tuovat nyytin kotiin, parhaimmillaan viettävät ihanaa aikaa vauvan kanssa. Kun tulee aika palata työelämään, tuo se mukaanaan omat haasteensa. Hoitopaikat, niiden puutteet. Korvatulehduskierteet. Voi olla ihanaa, tai sitten ei.
On uhmaikää, "enkäikää", minä-ite-ikää ja kaikkea muuta kasvamiseen liittyvää normaalia toimintaa.
Teini-ikään tullessaan se ihana tuhiseva pötkö pahimmillaan muuttuu hirviöksi. Sydäntä raastaa.

Tällaisia olen miettinyt. Miettinyt mistä mahdollisesti jään paitsi. Perehtynyt olen aiheseen ihan vain kuuntelemalla ja katselemalla ystäviä.
Äitiys on huolta, itkua, raivoa, stressiä, riittämättömyyden tunnetta, masennusta, unettomia öitä. Toivottavasti ei kuitenkaan itsensä unohtamista.
Äitiys on suhteellisen rankan matkan lisäksi myös palkitsevaa. Rakkautta, onnea, ihailua, iloa, naurua, lämpöä, onnistumista, ylpeyttä. Ja monia muita synonyymejä ihanalle.

Sattuneesta syystä äitiys on minulle erityinen aihe. Omani menetin nuorena, kuten olen kertonut. Itse en todennäköisesti koskaan tule äidiksi. Joskus äitiä kaivatessani mietin kuinka mä olisin äidin kanssa jos se vielä eläisi. Tehtäis sitä ja tätä ja tuota ja ja mentäis vaikka minne. Nykyään epäilen. Jos äiti olisi aina "ollut olemassa" olisi äiti itsestäänselvyys, niinkuin useille aikuisillekin lapsille on. Tiedossa on ettei ne elä loputtomiin, muttei osata ajatella että kuolevat. Eli ei välttämättä mitenkään erityisemmin tehtäis yhtään mitään. Saatettaisiin ärsyttää toisiamme. Ei voi tietää. En kylläkään usko, ei niin hyvän tyypin kanssa voi riitaantua.

Hyvää tulevaa äitienpäivää äidit.
Sitä ennen on lapsettomien lauantai.
Ensimmäisenä äitienpäivänä ilman äitiä opettaja yritti pakottaa tekemään äitienpäiväkortin, kun ei ilmeisesti keksinyt mitään muuta mitä olisin voinut askarrella. Terkut Tapsalle.
En vietä kumpaakaan päivää, onneksi ei ole pakko.
Sen viikonlopun pysyttelen poissa facebookista.

Jyrki, Jyrki, älä tyrki.

...tee joskus miehen työ. Blogihiljaisuus on ollut pitkä. Ei ole huvittanut, ei ole ollut mitään sanottavaa. Tai on ollut, muttei mitään järkevää. Hallitus teki budjetin, ärsytti. Köyhät kyykkyyn. Ei muuta sanottavaa. Paitsi se, please, äänestäkää paremmin seuraavissa vaaleissa.

Olen kadottanut itsestäni sen hauskan sarkastisen tavan katsella maailmaa. Ei jaksaisi aina valittaa, joten tiivistettynä päivän lause on v*ttu mitä p*skaa. Rahat on loppu, ei kai siinä sen kummempaa. Niin on varmasti monella muullakin. Olisin halunnut mennä salille, mutta ei ole bensaa tankissa niin paljoa että pääsisi koko viikon töihin ja salille. Työn ja salin välimatka noin 40km. Eli jos menen aamulla töihin ja illalla salille, josta palaan kotiin, on kilometrejä tullut mittariin öbaut 90. Tulee siinä sivussa harrastukselle hintaa (ja työn kannattavuus vähenee). Olin viimeviikolla niin innoissani, kun jaksoin tehdä prässiä 160kg 3x10 ja palauduin siitä yllättävän nopeasti. Tänään olisi ollut taas jalkapäivä, lisää painoa prässiin, vaan onhan päivä vielä huomennakin. Ai niin, ei ole sitä bensaa.

Valivali.

Treenejä kaivatessa pakko mainostaa: maailman parhaat treenisukat.

Ulkona sataa taas lunta. Just nyt. Maaliskuun viimeisenä päivänä. Kai se on normaalia, vuodenaikaan nähden, vaikka ulkona näyttääkin suurenpiiretein jo ihan vappukelille. Kappas, nyt siellä näkyy satavan jo vettä. Kelit vaihtelee nopeammin kuin ehtii silmiä räpäyttää.
Vappua mä odotan, saa taas heilua simapäissään serpentiinit kaulassa ja nakit silmillä. Satoi tai paistoi.
Nakista tuli mieleen sen yhden kansanedustajan kikkelikuvat. Some suorastaan räjähti mielipiteistä. Herra H pyysi julkisesti anteeksi, kai se vaatii munaa? Siitä muijasta en tiedä. Sai varmaan mitä halusikin. Minua ei herra H:n kikkelikuvat kiinnosta. Tai sen muijan motiivit. Melkein käy sääliksi miestä, on koko kansan narri, halusi tai ei. En ole hänen politiikkaansakaan tutustunut, paitsi sen verran mitä salilla kuulee. Meidän ainoat yhdistävät tekijät on sama verotuskunta ja kuntosali. Toisinaan kuntosali on politiikan kiihkeä areena, riippuen onko fanclub paikalla vai ei. Kai se kansanedustajien palkankorotus on perusteltu, kun joutuu jauhamaan politiikkaa treenaamisen ohessa, halusi tai ei.

Toista se on meillä perusduunareilla. Joudutaan pienellä palkalla kuuntelemaan kaikenmaailman jargonia, halutaan tai ei. Maksetaan mukisematta kaikki ne verot mitä J Käteinen keksii köyhien kiusaksi paremman huomisen toivossa. (?) Turpa kiinni ja töihin hajoilemaan. No ei vaan, on meillä töissä välillä ihan kivaakin. Nyt kun viimein sain päivitettyä Spotifyn takaisin Freestä Premiumiin, sain taas päivästä paremmin otetta, on aivan holtiton olo, jos ei voi itse edes päättää mitä kuuntelee ja missä järjestyksessä! Minulla onkin hyvä kattaus vain hyvää musiikkia, ilman mainoksia.

Työkaverit, päivän piristäjät :)

                      Huomenna, I hope, Lets pamp ap sam airon nau, Oukei!

Viina on viisasten juoma

Ystäväni kuningas Alkoholi kyykytti Misua viikonloppuna Team-talvipäivillä 1-0. En voi kun ihmetellä mitä järkevälle ihmiselle taas tapahtui? Tiedän kyllä rajani ja silti paukkui yli ihan reippaasti. Sinänsä mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mitä nyt vähän meni muisti ja useat kompuroinnista muistuttavat mustelmat koristavat kroppaa. Otin vauhtia naulakosta ja sillai. En sammunut tai oksennellut. Silti on morkkis ja hävettää. Tässä mä mutustan karkkia, ja täten ruokin morkkiksen kiertoa. Huomenna saatan masentua siitä että mun karkittomuutenikin karahti karille ylpeyden mukana. Väitän etten juo enää ikinä. 
Ymmärrän että kiskaisin sellaiset umpitunnelit kuin puolisoni usein kiskoo. En muistanut juoda vettä. Hän tosin tällä kertaa toisaalla vastoin tavallista tapaansa oli ollut ihan siivosti. Selvisi ilman muiden avustusta.
Toisinaan yhteisillä ryyppyreissuilla saan käyttää paljon energiaa hänen herättelyynsä, joskus on ollut lähellä etten ole soittanut ambulanssia/poliisia kun ei vaan saa hereille vaikka sormet on suurinpiirtein rystystä myöten kylkiluun välissä... Nyt olin itse muille vaivaksi (kiitos Tiina), kun ei ilman taluttelua meinannut pysyä pystyssä. Aivan käsittämätöntä.
Mietin että olenko minä syy miksi puolisoni vetää liki aina koomat? Kävikö minulle köpelösti kun tiesin ettei tarvitse huolehtia muista?

Viime kesänä kävin selvinpäin Traktorijazzeilla Viitasaaren Suovanlahdella. On muuten tosi hyvä maalaisfestari keskellä  maalaismaisemaa. Ajattelin että ei kukaan huomaa että olen selvinpäin. Luulin väärin. Sain tuntemattomilta aika suoraa palautetta ihan vain olemuksestani. Viina on viisasten juoma. Eikäkö, totuus tulee lapsen ja humalaisen suusta, vai miten se nyt meni.

Minulla on trauma alkoholista jo lapsuudesta. Tästä kirjoitin sivuavasti jouluna. Kerran löysin miehen ojasta, isäni. Minulla paloi käämi ja soitin poliisit, sittemmin mietin miksen vain antanut viedä putkaan asti. Joku kerta tämä oli käynyt keskustelua rehtorin kanssa baaritiskillä mun koulumenestyksestäni. Ei tainnut tulla reksillekkään mieleen ettei se ole oikea paikka asian puimiseen. Yksi kerta on jäänyt mieleen erityisesti. Ukko makasi selällään eteisen lattialla silmät auki. Tarinat sijoittuvat aikaan jolloin olin yläasteella. Tulimme pikkusiskoni kanssa kotiin kylältä ja sinä se makasi. Sanoin siskolleni että onkohan tuo kuollut. En uskaltanut koskea. Sisar koitti varovasti ja vastauksena oli liikahtelua ja äninää. Siihen se jäi eteiseen makaamaan. Minä menin yöksi poikaystävälle, sisko taisi jäädä keskenään kotiin sen kanssa. Nämä on vain pari tarinaa niiden satojen joukossa, ja on lähinnä syy sille miksi en hirveästi ole yhteydessä isäni kanssa. En edes tiedä onko hengissä. Toisaalta tässä mielentilassa en ala ottaa asiasta selvää, on itselläkin jotain selvittämistä itselle tässä.
Tieto lisää tuskaa, enkä oikeastaan halua tietää. Puhun nyt omasta käytöksestäni. En juurikaan pidä humalaisesta itsestäni. Ja mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Loppukuusta on taas sokka irti, on juhlan paikka. Syntymäpäivät. Sopii toivoa ettei ylilyöntejä ole luvassa. Mietin jopa kuskiksi alkamista. Sitten muistin että selväpäinen minä pistän humalaista kansaa silmään liian räikeästi. Täytyy koittaa löytää balanssi, minun ja muiden.

"Pidetäänpä ne kädet siellä omalla puolella"

Ihmisillä on omat henkilökohtaiset rajansa. Itse saan liki kilarit siitä että joku luvatta koskettaa mun tukkaa. Edes hanurin luvaton puristaminen ei ole niin kamalaa kun luvaton tukan hipelöinti. Elekeekä nyt käsittäkö viärin, ei mun hanuriakaan saa puristella ihan miten sattuu. Aihe tuli mieleeni kun työkaveri taputti mun ranskalaista lettiäni. Harrastan letittämistä aika paljon johtuen siitä että hiukseni ylettävät juuri ja juuri letille, ja kuiva tukkani kärsii letityksestä vähemmän kuin muusta muotoilusta. Hiukset on mulle sillai pyhä juttu, että itseni lisäksi vain parturi-kampaajat saavat koskea käsin mun päätä. (Ja poskiontelotulehduksen iskiessä tietenkin lääkäri.)
Usein kuulen sitä että "...sinä se jaksat, minä en viiti..." tai "itekkö teit". Täh? Lähes poikkeuksetta laitan tukkaani päivittäin, noin 15min. Se kuuluu mun päivän rutiineihin siinä missä aamupuurokin. Eikä se letin tekeminen nyt niin kamalan vaikeata ole, se on taito- ja tekniikkalaji. Eikä nyt unohdeta sitä tosiasiaa että ilman muotoilutuotteita mä todennäköisesti kulkisin pipo päässä, aina. Kunhan tukka kasvaa pidemmäksi niin erilaiset kampaukset on luonnollisesti paljon helpompia toteuttaa. Vaan ei se ole niin sanottua että tukka kasvaa pitkäksi, on se niin kuiva ja kulunut että ehkä varisee pois mun päästäni. Niin paljon mä sitä kuitenkin käsittelen päivittäin. Omin käsin. Muut pitäköön näppinsä erossa mun päästäni.

Toinen asia mihin minua ei saa koskea on jalat. Ei pysty, ei kykene.
Kävin tänään lunastamassa puolisoni antaman joululahjan, lahjakortin. Kun avasin kuoren ja luin lahjakortin sisällön, melkein jähmetyin kauhusta, Jalkahieronta 60min. Keiteleellä on thaimaalainen hieroja Kingin Hoitopiste, ihana nuori nainen. Myönnän, vähän jännitti. Olen käynyt hänen hoidettavaan kerran aiemmin, niska-hartiahieronnassa, jota todellakin SUOSITTELEN! Poikkeaa länsimaisesta hieronnasta täysin.
Ei minua jännittänyt muuten, mutta se jalkoihin koskeminen... eikä suotta. Aiemmat kokemukseni jalkahoidoista on kamalia. Mun jalkani on vaan niin kamalan kipeät.
Ja erittäin henkilökohtaista aluettani. Jalkaterät.
Lievä tuskanhiki hiipi selkääni pitkin kun tämä pieni nainen "silitti" mun jalkojani. Ai järkytys! Hän totesikin jossain vaiheessa jalkojeni olevan huonommassa kunnossa kuin monen mummon. Kuulemma mummot sanovat että jalat on kipeät, mutta yksikään hänen hoitamansa ei ole ollut yhtä kipeä hoidettaessa. Ja huomautettakoon vielä, hän todellakin sanoi silittävänsä mun jalkojani.
Vaikka tekikin hetkittäin erittäin kipeää, voisin ottaa uusiksi ihan helposti. Voisin opetella sietämään toisen kosketusta jalkapohjassani, nimenomaan hänen, koska tämä hoitaja on hyvä.
Vaatii se silti paljon sietämistä tällaiselta joka vaalimalla vaalii kipeitänsä kuin parastakin aarretta.

En usko että olen ainoa "kosketuskammoinen". Me nyt ollaan vaan semmosia. Pidetään väliä toiseen reilusta metristä kolmeen ja puoleen metriin. Vain lähimmät saavat lähestyä lähemmäksi kuin 45cm. Varsinkaan me suomalaiset emme osaa päästää ihmisiä lähelle. Vaikka halailu parantaisi mieltä kummasti.
Halailu ajatuksena on kiva, kunnes mietin halaavaa esimiestä. Ei jotenkin natsaa. Miksi?
Vastaan kyllä halaukseen kun sellainen on tarjolla, ja ystävien halaaminen tavatessa on luonnollista. Toisin kuin pään silittäminen, ei pysty sietämään.
Se on jotain habituksessa olevaa, se jokin mikä määrää sen kuka koskee ja miten koskee. Ihmisten väliset kemiat.

Elämisen sietämätön keveys: vanheneminen.

Mä olen jo yli kolmekymmentävuotias. Puolisoni on pari vuotta nuorempi ja hän "päivittyy" iältään samalle kymmenelle parin päivän päästä. Lapsena kolmekymppinen tuntui kamalan vanhalta, teininä ajattelin että minulla on jo lapsia kun olen kolmekymppinen. Piti tulla kriisi, niin kai useimmille käy kun tulee kolmekymppiseksi. Nyt kun tuo kaikki on jo mennyt, ei mitään noista ole tapahtunut. Ei tunnu vanhalta, en edes tunne vanhentuneeni sen jälkeen kun täytin 25. Ei ole lapsia, eikä edes kunnon kriisiä pukannut. Tai en ainakaan huomannut, kun kaikenlaista kriisiä on tämä elämä ollut muutenkin täynnä -tasaisin väliajoin lapsuudesta saakka.
Tiirailin naamaani peilistä, etsin ryppyjä. Ei oikein ole vielä niitäkään, aivan pieniä juonteita saattaa olla silmänympärysihossa jos oikein tarkasti katsoo. Ehkä vähän otsassa? On vissiin tullut oltua naama peruslukemilla koko elämä tähän asti. Toisaalta naurunaiheet on aika-ajoin olleet niin vähänä ettei "harakan varpaita" ole ehkä siksi ehtinyt syntymään. Harmi, nauraminen kun on (olisi) niin mukavaa.
Todennäköisesti maanvetovoima aikanaan vetää velton naamani samanlaiseksi kuin bulldogilla.

Muistelen 15-vuotiasta minääni, tyttönen niin kaikkitietävänä ja koko maailma mahdollisuuksia täynnä. Vakavana. En ollut niinkuin muut ikäiseni, vain kaksi vuotta aiemmin olin menettänyt äitini ja se kieltämättä vanhensi nuorta mieltäni paljon. Niin turhaan, kun oikeastaan sen ikäisenä pitäisi miettiä kaikenlaista kivaa. Mitä tekee isona, ja niin edelleen.
Sitten pääsin amiskaan ja opiskelin itseni artesaaniksi, ajattelin että on ihanaa olla käsityöläinen. Tyttönen toiveita täynnä. Koulussahan tehtiin vaikka mitä kivaa. Kun en lähtenyt maailman mukaan, sinne minne tuuli kuljettaa, jäin sinne mistä vannoin lähteväni "heti kun pääsen". 
Sitten kun läksin, pääsin 40km:n päähän sieltä mistä piti lähteä heti kun pääsee. Ei elämä vaan mene niinkuin suunnittelee.

Käyn edelleen päivittäin siellä mistä piti lähteä heti kun pääsee, koska minulla on siellä työpaikka. Olen tehnyt samaa työtä pian 12 vuotta. Sen piti olla kesätyö... sen kesän jälkeen oli tarkoitus katsella jokin muu mediaseksikäs ammatti. Ei taaskaan mennyt niinkuin olin suunnitellut. Ei se mitään, onhan mulla kuitenkin se käsityöläisyys. Niin ja sitäpaitsi minä lähden vielä, heti kun pääsen.

Vanheneminen on opettanut minut keksimään tekosyitä tekosyiden perään. Lähtisinhän minä, muttakun on puoliso. Lähtisinhän minä muttakun on tuo koira. Opiskelisihan sitä, muttakun ei ole rahaa, on liikaa lainaa ja naimisissa tämän talonkin kanssa. Aika samanlaiset oli tekosyyt parikymppiselläkin, mittakaava vain oli pienempi. Luulen että tässä käy vielä niin että täytän neljäkymmentä ennekuin huomaankaan, enkä vieläkään ole tehnyt asioita joita haluan. Suunnittella ei ainakaan kannata. Samat tekosyyt.

Viisaat sanovat että pitäisi elää elämänsä niin että tietää tehneensä asioita jotka ovat itselleen merkityksellisiä. Elää aivankuin jokapäivä olisi viimeinen päivä. Kun eihän meistä kukaan tiedä onko huomista, ja eilinenkin meni jo. En edes tiedä mitä se on, se jokin mitä niin kovasti ajoittain kaipaan. Ne asiat mitä haluaisin tehdä. Pitäisi varmaan alkaa meditoimaan, jos vaikka sillä tavalla alkaisi selvitä miksi tämä suhteellisen helppo elämä on niin siettämättömän vaikeaa.
Jaa... Mulla taitaa olla nyt se kolmenkympin kriisi.

"LIFE IS PEACHY"
Think about it. So true. Siksi se lukeekin minun oikeassa ranteessani.

Karkiton kuukausi, epäonnistumisen kuukausi?

Viikko sitten päätin olla syömättä karkkia kuukauteen. Lupasin itselleni uudet treenikengät siitä hyvästä. Ei taida tulla Misulle uusia treenikenkiä... koska ystävänpäivä romutti mun hienosti alkaneen lakkoni. Ihanat työkaverit muistivat herkuilla, oli sokerilla kuorutettuja herkullisia sydämiä, ja suklaata eri muodoissa. Ja mitä minä teen? No syön tietenkin! Eilen kävin salilla tekemässä tehokkaan reisitreenin kovalla sykkeellä. Sitten tein sämpylöitä ja vetäsin huiviin laskiaispullan. Dammit, ei näin.

Nounou, ei saa.

Tiedän kyllä että ei pitäisi, vaan mikä siinä on?! Kyllä tipaton tammikuu meni ihan helposti, vaikka niin kovasti tykkäänkin punaviinistä. Mutta ilman sokeria on mahdoton olla. Vaikka miten päätän, niin silti  lipsun ja sitten harmittaa. Ei pysty syömään vain paria karkkia, kun pitää tietenkin syödä koko puoli kiloa kerralla. (no joo, vähän liiottelin, mutta kuitenkin) Tästä syystä sokeri on mitä ilmeisemmin huumetta.
Ajattelin että haen vertaistukea netistä, sitten törmäsin tällaiseen http://karkkilakossa.blogspot.fi/
Huhhuh. Ei helpottanu yhtään.

Näin on.

Tein lupauksen uudelle vuodelle, lopetan valittamisen ja alan
tekemään. Periaattessa ihan hyvä lupaus, mutta käytännössä aika hankala toteutettava kun olen niin kova valittamaan.
Ajattelin että listaan tavotteita itselleni, sitten tajusin ettei niitä tavotteita nyt niin paljon ole että listaksi asti olisi. Ajatus on ollu että vuoden loppuun mennessä jalkaprässistä nousee 200kg.
Toki jalkojani vahvistan koko ajan. Heti kun edellisestä treenistä lihakset palautuu, niin uusiksi sama rääkki. Sitten kun vielä saisi tämän karkkilakon vedettyä kunnialla läpi, ehkä jopa vatsalihakset olisi mahdollista nähdä peilistä.
Ei se ole itsekurin puutosta. Vai onko? Ihana PT-ystäväni Anne jakoi ilmaiseksi pari ravintovinkkiä, josta ymmärsin että syön aivan liian vähän. Säännöllinen syöminen on kyllä helpottanut sokerin tuskaani. Mitä siitä tulisi jos investoisin rahaa ravintosuunnitelmaan? Varmaan aika hyvä. Siinäkin on tavoitetta, oikein syömisen opettelu. Ja kieltäytymisen jalo taito muiden tarjoamista herkuista, toivon ettei yksikään ota itseensä kun opettelen olemaan näin itsekäs.
No niin, kompastuin ja nyt nousen ylös. Sitten pitäisi taas palata ruotuun. Katsotaan sitten huhtikuun alussa olenko lunastanut oman lupakseni ja saan uudet treenikengät. Sellaiset millä on hyvä kyykatä :)
Mukavaa sunnuntaita!

-Misu the karkkiholisti

Uskomaton ateisti

Olen miettinyt kirkosta eroamista, kauan. En usko jumalaan, ainakaan sellaiseen mitä evankelisluterilainen kirkko opettaa. Kelasin elämäni filminauhaa päässäni ja mietin että milloin olen viimeksi edes käynyt kirkossa? Se mahtoi olla ystävien häissä ja siitäkin on jo aikaa pari vuotta. Ylipäätään kirkkovisiittini ovat olleet vain parit-kolmet häät, useammat hautajaiset ja parit ristiäiset. Vain lapsena mummun kanssa olen käynyt sunnuntaina saarnaa kuulemassa. Siitä on jäänyt käsite ettei kirkossa saa nauraa, Herraa täytyy pelätä. Eikös lasten pitäisi olla siellä jumalan kämmenellä, ilman pelkoa iskevästä salamasta joka tulee, jos iloa näyttää? Kirkko on niin kamalan vakava. Edes seurakunnan päiväkerhosta ei ole erityisemmin mitään mukavia muistoja.
Uskoni taisi horjua niin lujaa että tipahti kivilattian ja hajosi pirstaleiksi silloin kun "taivaanisä" otti ja vei äidin. Tämän jälkeen koulussa uskontotunnit olivat varmasti tuskaa myös luokkatovereilleni, eikä silloin uskontoa opettanut papin rouva tervehdi minua vielä tänä päivänäkään. Sotakirveen hautaisin mielelläni, voisin jopa pyytää anteeksi. Vaan toisaalta, mitäs minä anteeksi pyytelemään, olisihan aikuinen voinut ymmärtää lapsen vaikeasti masentunutta mieltä vähän paremmin.

Järjetön jäsenyyteni seurakunnassa tuli taas ajatuksen tasolle kun työpaikalla mietimme tänä vuonna arkipäiville osuvia arkipyhiä, palkallisia vapaapaiviä. Niitä onkin tänä vuonna ennätysmäärä. Itselleni kun ei ollut aivan selvillä mitä ne kaikki pääsiäiseen liittyvät pyhät tarkoittaa, että miksi ne ovat olemassa. Tietysti jos uskontotunnit olisivat mennet perille, niin olisihan se selvillä että miksi mikäkin on siinä missä on. Ei voi kehua työkaverinkaan uskonnon tuntemusta, kun ei ne päivät olleet selvillä myöskään hänellä...

Eroamisen tarve kytee pinnan alla koko ajan. Olen kummi vain yhdelle tytölle, joka pääsee ripille tänä kesänä. Menen kirkkoon toimittamaan kummin velvollisuuteni ihan mielelläni, koska tyttö on minulle rakas ja tärkeä. Jos nyt eroan, polttaako kirkon pyhä ilma mun ateististä nahkaani jo ovella? Voinko käydä hautausmaalla katsomassa rakkaimpiamme ilman että syntisen jalkoja polttavan maa sulattaa kengät jalasta?
Juttelin vähän aikaa sitten kuntosalilla  erään diakonissan kanssa ihan niitä näitä, tuli hyvä mieli. Hienosti hän vaivihkaa kauppasi minulle yhteisvastuukeräystä, jonka tuotot menevät tänä vuonna Guatemalaan Mayoille. Myös eutanasia on tapetilla. Ihan hyvät aiheet, vaan niin on tiukilla hyvinvointivaltion asukas ettei omastaan raaski antaa.

Viitasaaren paikallislehdessä Seudussa oli Vieno Kallosta pakinoinut otsikolla Jumala onkin nainen? Miehensä oli hengistynyt niin että oli nähnyt jumalan, tällä jumalalla kun oli niin suuri syli ja nuttura. Ihan hauska tarina, niinkuin Vienolla usein on. Näinhän se on, ei siihen kirkkoa tarvita. Jumalalla on nuttura, vai liekkö kalju? Ehkä jumala on meissä kaikissa? Tai sitten ei ? En sano että uskominen on väärin, enkä sano että uskomattomuus on väärin. Maailmassa on niin paljon eritasoista värähtelyä. Pelastus ei tule vaikka kuinka rukoilisi, eurooppa vetää meidät kaikki mustaan aukkoon politiikallaan. Nyt on säästettävä siitä mistä pystyy, eli kirkollisverosta.

Hyvin menee mutta menköön...

Otsikko on perus savolainen otsikko. Ota siitä nyt selvää onko asiat hyvin vai huonosti, kenties hyvin huonosti? Sekä että.

; > (Ähtärin eläinpuisto)

Ilokseni olen huomannut että Suuri sininen on saanut paljon lukukertoja, johtunee siitä että Facebook-kaverini jakoivat linkkiä kiitettävästi :) Hieno homma!
Treeni kulkee ja pienoista edistymistä tässä kehoni muokkauksessa on tapahtunut. Reiteen on tullut muotoa ja gluteus maximus on kasvanut hippusen verran, kolmipäinen olkalihas alkaa erottua, sekä herneen kokoinen hauis. Ojentajat on tikissä, on ollut sitä jo useamman vuoden koska työni on yhtä ojentelua päivät pitkät. Samaten epäkästä on turha pumppailla erikseen kun työ pumppaa sitäkin siinä sivussa. Vain selkä huutaa enemmän, se kun on minulla se hankala paikka treenata. Sitä kävin kiusaamassa tänään. Todennäköisesti huomenna hauikseni on kipeämpi kuin selkä...

Koiran polvessa oleva leikkaushaava on melkin ummessa ja parantunut. Sitten odotellaan että The Dog alkaa käyttää jalkaa, varovaisia askeleita ottaa jo. Reipas poika.
Juurihoitoni loppuu parin päivän päästä ja hammas saa lopullisen pinnotteen. Sitten toivotaan että hammas kestää sopivasti niin kauan ennekuin putoaa pois. Maksanhan itseni kipeästä kipeäksi yhden hampaan takia.

(Ähtärin eläinpuisto)

Autoilu on ollut parin viimeisen viikon aikana normaalia hankalampaa. Dieselillä kulkeva Chevrolet otti ja hyytyi kerran, kahdesti, kolmesti. Toisella kertaa itku ei ollut kaukana. Oli kova pakkanen, eikä apua lähellä. Ei kuitenkaan käynyt katastrofia, vaikka ainekset oli kasassa. Vaihdettiin suodatinta ahkerasti ja lisättiin jäänestoa tankkiin. Ei auttanut... Sitten löytyi syy. GT Retailin diesel sisälsi jotain aineeseen kuulumatonta joka hyytyi tankkiin ja suodattimeen. Luvattiin korvauksia ja niitä tässä odottelen. Viikon vielä odotan ja sitten alan metelöimään, uskomatonta toimintaa.
Minun rakkauteni Chevyä kohtaan viileni aika lailla ja ajankin nyt puolisoni pikkuista Nissania.

Olen ihmetellyt myös jouluvaloja. Onko joulua pidennetty, vai miksi ihmisten pihoilla on valaistuja poroja ja joulupukkeja?!
Kyllä ärsyttää, voin tunnustaa. Sattuu kauniista aisoista pitävän silmiin. Värikkäät valoletkut lötköttää edellen talojen seinillä, "valoverkot" jotka on nakattu pihapuskan päälle makaavat karmean näköisinä puskan oksilla. Kyntteliköt on ikkunoissa. Nyt ihmiset skarpatkaat! Tammikuu tekee loppuaan, eli eiköhän olisi jo aika sammuttaa kyntteliköt ja poistaa värilliset kammotukset maisemasta. Käsittääkseni joulu loppuu loppiaiseen, joka meni jo aikoja sitten... Jos kuitenkin haluaa pitää "kaamosvaloa", niin minun puolestani olkaa hyvät vaan. Kirkkailla lampuilla, kiitos.

Tammikuu vetelee viimeisiään, loppuu se tipatonkin. Hyvin on mennyt. Olen punkkuni ansainnut.
Lomautukset pyörivät edelleen. Ei se mitään, olenkin jo levon tarpeessa (näemmä, kun menee ihan valittamisen puolelle taas). Fenestra on tänään hakeutunut konkurssiin, siinä meni monelta ihmiseltä työpaikka. Se mielessä herään keskiviikkoisena kylmänä aamuna taas väsyneenä viikon viimeiseen työpäivään.

Suuri sininen

On uusimman Olivia-lehden otsikko artikkelissa jossa on käyty "farkkuostoksilla puolestasi". Ärsyynnyin. Ei taaskaan ole toimittaja perehtynyt. Tai no, esitellyt tuotteet kaiketi ovat hänen mielestään "parhaat korkeavyötäröiset" tai "parhaat pillit". Kuinkahan kattavasti toimittaja on housuja jalkaansa vetänyt...?
Olivian farkkuopas neuvoo että mitä vähemmän käsittelyjä ja kulutuksia, sitä ekologisemmin tuotetut farkut. Totta jossain määrin, mutta pelkkä ulkonäkö ei kerro kaikkea. Tuollaisella ajattelulla suotta kärvistellään epämukavissa farkuissa, kun pehmeäksi pestyt farkut saattaa olla ihan yhtä ekologiset. Asiakas ei voi kaupassa tietää tuotteen elinkaarta, eikä sitä melko varmasti tiedä myyjäkään. Harvempi myyjä tietää myymästään tuotteesta edes sitä missä ja miten kangas on muotoutunut housuksi. Toki nykyään puhutaan paljon, on puhuttu "tappajafarkuista", Bangladeshin ihmishenkiä vaatineista talojen romahtamisista, halpatuotantomaiden sikamaisista työajoista, -oloista ja järkyttävän pienestä palkasta. Vähemmästäkin tulee vaatekaupassa huono omatunto. Vaan hyvä se on että puhutaan.
Ärsyyntymisen lisäksi iski epätoivo. Eikö kaikesta siitä puhumisesta ja infosta huolimatta Suomifarkku ota tuulta alleen jotta tulisi noteeratuksi lehtien sivuilla. Sitten näin sen.
Artikkelin alalaidassa on mainittu Nurmi-Farkut, valmistetaan Keiteleellä hampusta ja luomupuuvillasta. Ne on ekologiset housut, sen voin taata, olen viimestellyt omin kätösin niitä karheita hamppuhousuja. Mietin että sattuipas, tuleeko tuosta nyt mielikuva että Keiteleen pellot notkuvat hamppua ihan vain farkkuja varten... Onhan Keitele tunnettu myös hampustaan. Keiteleen hamput on ihan oma lukunsa, eikä sillä ole mitään tekemistä näiden farkkujen kanssa :)

Keiteleellä tehdään myös niitä mukavan pehmeitä farkkuja. Tätä tietoa olisin kaivannut lehteen jota olen pitänyt tyylikkäänä ja tiedostavana. On malleja jokaiselle kropalle, on erilaisia materiaaleja, on erilaisia pesuja. Saa jopa niitä kulutettuja housuja, ilman että kukaan kärsii, sitä varten on hienot pesuprosessit.
Minä ja minun työkaverini teemme niitä mukavia housuja. Me leikkaamme, ompelemme, viimeistelemme.
Nyt teemme lyhennettyä työviikkoa, koska housu ei mene kaupaksi.

Keiteleläisen ompelusalin maisemaa. Yhdestä kulmasta.

                               

                        Tämä on minun vetoomukseni Suomifarkun puolesta.

Tutustukaa, vaikkei muotilehdet hehkutakaan. Sovittakaa, tykästykää ja ostakaa.
http://www.verynicejeans.fi
http://www.leecooper.fi