Itsestäänselvyyksiä: Terveys

Aurinko paistaa ja minä olen kömpinyt piilostani taas blogin ääreen. Ihanaa kun tulee kesä.

Tässä pitkän tauon aikana olen opiskellut edelleen ahkerasti, olin monta viikkoa työssäoppimassa ja suoritin ensimmäisen näytön.

Kukkahattutäti ottaa kantaa (kuva Elisa Vääräniemi)

Opiskelu onkin vienyt niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt kuin miettiä blogia muuten kuin ajatuksella "ensi viikolla" kirjoitan. On niitä viikkoja vierähtänyt useampi. On pitänyt elää muuta elämää kuin blogielämää.

Isäni kuoli marraskuussa, sohva hajosi ja koira on sairastanut korviaan. Minä käyn edellen salilla.

Isästä tuli kasa tuhkaa ja se meni maahan. Uusi sohva on toisen vanha sohva. Koiran korvat on putsattu ja tulehdus rauhottui ruokavalion muutoksella. Minä olen sama vanha ryppyisemmällä naamalla, minä vanhenin.

Elämä on. 

Mietin asioita joita on helppo pitää itsestäänselvyyksinä. Niinkuin terveys.

Olen seurannut Facebookissa vanhan tutun elämää harvinaisen munuaissyövän kanssa. Kyseessä ei ole mikään mummo, vaan nuori nainen. Pienen pojan äiti. Tauti on harvinainen, krooninen, eikä siitä voi parantua. Siihen ei sytostaatit tai sädetys tehoa. Syövän estolääkityksen sivuvaikutuksena on tullut epilepsia ja kävelykyky on mennyt. Ihan varmasti elämänlaatu heikkenee. En voi muuta kuin toivottaa onnea ja olla kiitollinen että hän jakaa elämäänsä syövän kanssa.

Toisaalta luin atooppisesta ihottumasta. Tyttö ei voi pitää hihatonta paitaa, koska kaverit sanovat hänen käsivarsiensa olen "karmeat". Kutiseva iho tekee hulluksi ja itsensä pystyy raapimaan vereslihalle. Ihmiset sanovat ettei saisi valittaa, koska "sinulla on vain atopia".

Terveys on itsestäänselvyys. Ei kukaan lähtökohtaisesti ajattele sairastuvansa syöpään tai atopiaan. Maailmassa on hirvittävä määrä toinen toistaa karmeampia tauteja. Ei ole sen naapurin Seijan asia sanoa mistä saa valittaa ja mistä ei. Hollannissa 2014 nuori nainen sai eutanasian tinnituksen takia.

Minä tiedostin elämän rajallisuuden kauan sitten. Siksi minä värjään tukkani pinkiksi, koska minä voin tehdä niin. Teen kyykkyjä salilla, koska mä voin. Elämä saattaa olla oletettua lyhyempi. Huomenna saatan joutua autokolariin ja halvaantua. En minä oikeasti harrasta moista katastrofiajattelua koko ajan, mutta on se tarpeellista aina välillä. Koska terveys voi mennä milloin vaan. 

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa

Maailman pisimmät tunnit

niiden otteeseen jää kiinni

Niitä kantaa loppuun asti

vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas

jota ei löydetty koskaan

Olen kuullut paljon siitä

osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa

kun itsellensä vakuuttaa

Kipu kuolee huutamalla 

alastomana lattialla.

Potkitaan menemään niin pitkään kuin pystytään.

Namaste.

Suklaata ja pinkki tukka. Koska mä voin.

Sä et tiedä miltä musta tuntuu

Onpas viimekerrasta kulunut aikaa! Olen aloittanut opiskelun monimuotoaikuisopiskeluna ja isona minusta pitäisi tulla viriketoiminnanohjaaja. Muutamana päivänä kuukaudessa muutan koululle asumaan ja "askartelemaan", lopun ajan teen kotona etätehtäviä. Pian menen työssäoppimaan.

TE-Toimistokin näytti tälle kaikelle peukkua, joten saan opiskella työttömyyskorvauksella. Tätä varten täytyi toimittaa "Kolutuspalvelun tuottajan selvitys TE-toimistolle suunnitelluista opinnoista"- ja "Hakijan perustelut koulutustarpeelle" -nimiset lomakkeet TE-toimistoon (löytyy tästä linkistä). Tällä perusteella TE-virkailija tekee päätöksen, ja lähettää lausunnot sinulle, kolutuksen järjestäjälle sekä työttömyyskassalle. Näin se menee suurinpiirtein.

Noh, siinä pikaiset kuulumiset. Sitten asiaan.

Olen siis aikuiskoulutuksessa. Opiskelukaverini ovat aikuisia naisia, iältään neljänkympin molemmin puolin. Moni on sairastanut, tai sairastaa masennusta. Minäkin olen sairastanut masennuksen teini-ikäisenä. Masennus ei ole mikään mystinen melankolisuuden mössö, vaan sairauden laukaisevia tekijöitä on useita. Elämän kriisitilanteet ja stressi voivat aiheuttaa monia mielenterveydellisiä oireita. Toisilla ne ovat ohimeneviä, toisilla ei.

Depressio on aivojen toimintaan ja rakenteeseen liittyvä sairaus. Depression hermoverkkoteorian mukaan masennus syntyy, kun mielialan säätelyyn osallistuvat aivojen hermoverkot harvenevat ja lamaantuvat stressihormonien nousun seurauksena. Hermosolun kannalta tärkeiden hermokasvutekijöiden aktiivisuus laskee ja syntyy hermoverkon sairaustila. Mieli vaikuttaa aivoihin, ja aivot vaikuttaa mieleen.

Masennus voi tulla kenelle vaan. Jopa täydellisinä ihmisinä pidetyt saattaa sairastua masennukseen. Superihmisiä ei nimittäin ole olemassa. Jos ei ole sairastanut masennusta, ei varmasti tiedä mitä se tarkoittaa. Kun ei jaksa nousta sängystä vaikka miten haluaisi. Pahinta mitä masentuneelle voi sanoa että Ota ittees niskasta kiinni.
Kun masentaa, kannattaa kysyä itseltään onko oikeasti huono, jos ei onnistu? Tai onko varma ettei oikeasti onnistu? Pessimistisestä ajattelutavasta on mahdollista päästä eroon.
                                                               

                                                            Masennuksen itsehoito-opas

"sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Totta. ei kukaan voi täysin tietää miltä toisesta tuntuu. Jokaisella on omat tunteet ja tuntemukset. Koulun kahvipöydässä oli menneenä päivänä puhetta kivun sietämisestä. Ellu on synnyttänyt ilman kivunlievitystä, eikä synnytys ole ollut erityisen kivulias. Ellu voi napostella chiliä. Ellu osaa käsitellä kipua, koska kipu on vain tunne. Supernainen, ajattelin. Minua pelkkä chilin ajatteleminenkin polttelee.
Ensimmäisen kriisini kohtasin kolmetoistavuotiaana kun äitini kuoli äkillisesti. Ja siitä seurasi masennus. Se ilmeni valtavana uhmakkuutena. Jäin luokalleni ja yritin itsemurhaa. Sain terapiaa, lääkityksen ja paranin. Kaverit siinä sivussa katosi jonnekkin.
Seuraavan kerran mietin elämäni tarkoitusta kun lääkäri kertoi syyn lapsettomuuteeni. Itku siitä tuli. Ja lähete IVF-hoitoon. Siinä piikitetään hormoneja mahanahkaan ja itketään. Kerätään solut petrimaljalle ja jännitetään. Itketään lisää. Kyllä siinä desinfiointoaineen hajukin tulee tutuksi. Minä olen näyttänyt alapäätäni mieslääkärille parin vuoden aikana niin paljon ettei useimmat naiset koko elämänsä aikana. Mitään niin kivuliasta en elämässäni ole kokenut kuin lapsettomuus. Se tunne kun makaat vahvassa kipulääkityksessä lääkärin työntäessä pitkää neulaa munasarjoihin, ei voi kuvata. Tai voi, se oli äärimmäisen kivuliasta. Ja se tunne kun kerta toisensa jälkeen tulos on nolla, se tunne on pettymys. Ja kuten todettu on: toiseen se sattuu, toiseen ei.

Kyllä mä olin väsynyt. Punktion jälkeen olin kolmisen kuukautta puolikuntoinen ja alakuloinen. Ihme kun en masentunut. Lääkärin ehdottaessa kolmatta kierrosta sanoin että ei enää. Niin sen vaan kuuluu olla ettei minun kropastani lasta tule. Minun elämäntehtäväni on tehdä jotain muuta kuin hoivata kupeitteni hedelmää. En minä ole yhtään sen arvottomampi ihmisenä vaikka en olekkaan äiti.

"kyllä sä voit vielä tulla raskaaks" tai "ootteko aatellu adoptiota" Joojoo. On aateltu ja päätetty että näin on hyvä. Vain miehet tähän mennessä ovat osanneet asennoitua lapsettomuuteemme oikein. Hyväksymällä sen mitä sanon. Kun se on minulle itselleni ok, pitäisi sen olla ok kaikille muillekin. Ystävät ei kerro vauvakuulumisia, kun kuvittelevat että en halua kuulla. Ja kun se mieskin haluaa olla vielä naimisissa minun kanssani, niin on hyvä. Koen tässä hetkessä pystyväni mihin vaan.
Ensitreffit alttarilla-ohjelmassa morsiammilta kysyttiin mikä on elämässä tärkeintä. Rakkaus. Minä sanoisin että elämässä tärkeintä on itsensä muistaminen. Anteeksiantaminen. Rakkaus.

Ennenvanhaan ei ollut masennusta. Ei ollut ei. Mutta toisaalta jos jo 1930-luvulla on oivallettu että vaihdevuosien tullessa kuukautisveri ei menekkään päähän aiheuttaen mielisairautta, niin on varmaan ihan luonnolllista että lääketiede on löytänyt masennuksenkin.

Pimeä syksy on taas täällä. Muistakaan rakastaa itseänne. Koska sinä itse olet elämäsi tärkein ihminen.

"Keskimääräistä parempi kuski"

Viuh -siinä meni bemari, viuh -siinä meni audi. Ja volkkarikansa ärsyyntyy. Sitten volkkarimies vaihtaa pienempää vaihdetta ja painelee muiden saksalaisvalmisteiden perään. Joillakin on enemmän kiire johonkin kuin toisilla. Ei vaan hermot kestä sitä jonossa "jojottelua". Ne painelee ohi joilla on tehoa ja ne hermoilee joilla on vähemmän tehokkaat menopelit.

Autoilu ei ole heikkohermoisen hommaa ollenkaan. Pikku vinkki teiden kuumakalleille: jos roadrage iskee, niin anna toki rouvan ajaa (koskee yhtälailla niitä roadrage-rouvia). Et nimittäin ole perillä yhtään aikaisemmin ohittamalla hankalissa paikoissa yhden auton kerrallaan työntyen jonossa autojen väliin. Siksi se jono "jojoilee" kun pitää päästä yhden auton ohi ja ne takana olevat jarruttaa vuoksesi. Teet sen kaiken vaarantaen itsesi, perheesi, ystäväsi, sekä muut tienkäyttäjät.
Sitten kun olet päässyt koko kahden kilometrin mittaisen jonon ohi, pitää pysähtyä juomaan kahvit ja vetämään rööki. Ja sillä aikaa se kahden kilometrin mittainen jono on ohittanut taukopaikkasi.

Tätähän on pidetty perinteisesti BMWn ja Audin omistajan perisyntinä. Kaikki uutiset kolaritilanteista tai videot tiellä törttöilijöistä on juurikin näistä automerkeistä. Koska eihän se herätä mitään tunteita jos kyseessä on VW tai Volvo, vielä vähemmän ihmisiä kiinnostaa Toyotan kolaritilastot. Eikä lehdet edes kirjoita uutista Toyotan ja moottoripyörän kohtaamisesta. Media saisi hävetä moista käytöstä.

Vaihteeksi eilen puolison kanssa aiheesta puhuimme palatessamme Oulun Qstockista tietä E75 pitkin. Sen jälkeen kun meren yli tuontiautojen määrä lisääntyi, on Bemareita ja Audeja nykyään tyyliin jokatoisella. Samalla Volvo ajoi ohitsemme. Totuus on se, että ne jotka haluavat ajaa kovaa ostavat auton jolla pääsee kovaa. Sitten on se automerkin maine. "Kaikki bemarin omistajat on mulkkuja".
Mitä tämä kertoo auton omistajasta? Ei mitään. Mitä se kertoo sanojasta? Paljonkin. Kapeakatseisuutta, pikkusieluisuutta. Ehkä jopa kateutta? Vai mistä se valtava viha kumpuaa? Ne on hei kaikki ihmisiä mitä niissä autoissa istuu. Niissä Bemareissa istuu esimerkiksi joidenkin äitejä Ja epäilemättä joukossa on muutama mulkerokin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä auton kanssa.

Meilläkin oli BMW. Sillä oli kiva ajaa. Jämäkkä auto. Kun on tehoa ja vääntöä niin kyllähän se kiihtyy kivasti. Ei sitä käy kieltäminen; laatuautolla on hyvä ajaa. Olen ohitellut sillä muita autoja, koska se on helppoa, tietää että sillä kerkeää. Bemarilla ajaessani tunnistin sen kuuluisan merkkivihan. Tietyt rekat vastaantullessa yrittivät suistaa ojaan (todellakin!) jotkut autoilijat yrittivät härkkiä ajamaan kilpaa. Olen ajanut myös Chevroletillä. Se on pakettiauto eikä kiihdy yhtään niin rivakasti. Kukaan ei ole yrittänyt haastaa mihinkään ja rekkojenkin kanssa on tielle mahduttu. Silti olen päässyt perille (useimmiten). Joskus auto on jättänyt tielle, teksi täällä.
Pointti tässä on se, että nopeasti ajamisesta tulee illuusio että on nopeammin perillä. Sillä on merkitystä mikä se taitettava matka on, mutta käytännössä 20km matkalla ohittaminen ja ylinopeuden ajaminen ei juurikaan vie sinua aiemmin perille. Olen tämän todennut vielä töissä käydessäni. Bemarilla ohitin työkavereitani ja Chevyllä ajaessani työkaverini ohittivat minut. Olimme molemmissa tapauksissa aina kutakuinkin samaan aikaan samassa pihassa.

                                                                         

Kotia kohti. Siellä se sateenkaaren päässä odottaa.

Suomalaiset arvioivat usein itsensä keskimääräistä paremmaksi kuskiksi. Useimmissa tapauksissa se ei pidä paikkaansa. Ajotaito riippuu siitä millä ajat. Jos olet ajourasi alusta asti ajanut vain uusilla autoilla et välttämättä ole taitava kuski. Uusissa autoissa on kaikenlaisia avustavia ominaisuuksia. Ajonvakautusjärjestelmiä, luistonestoja, parkkeerausta avustavia tutkia. 1980-luvulla autoissa ei ollut edes ABS-jarruja. Hyvä jos ohjaustehostin löytyi.
Talvisin sen eron huomaa. Se missä vähän ravisti Bemaria, tuntuu Nissanissa sille että se lennähtää metsään. Ne avustavat järjestelmät todellakin korvaavat tietyssä määrin puuttuvaa ajotaitoa.
Hyvin usein 'vanhoilla romuilla' ajaessani olen uusien autojen (ihan sama onko se bemari vai skoda) kovalla vauhdilla minut ohittaessa todennut että noi ei tajua miten huonossa kunnossa tämä tie on. Enkä minäkään mitään alinopeutta hinkkaa. Ajan minäkin niiden ohi jotka ajavat liian hiljaa, eikä sellaisen perässä viitsi ajaa joka ei saa vauhtia pidettyä tasaisena. Vauhti on tietenkin mitoitettava keliolosuhteisiin ja omiin taitoihin sopivaksi. Mutta jos tien nopeusrajoitus on 80km/h ei siinä silloin saa vetää 100km/h. Tiesittehän että sellaisesta Poliisi jakaa sakon? Minäkin olen joskus saanut sellaisen ja vituttaahan se.

Minun kotini kohdalla nopeusrajoitus on 60km/h. Ei siinä juuri kukaan aja sallittua nopeutta.
Sitten kun vain niitä poliiseja olisi vielä tekemässä sitä nopeusvalvontaa. Kilisisi valtion kassaan kivasti rahaa. Ne ajaa kovaa joilla on varaa. Turha sitä on sitten itkeä kun saakolappu on kourassa.

Malttia liikenteeseen ystävät hyvät.

Kehitystä. Onko sitä?

Kehitystä. Onko sitä? Välillä iskee epäusko, mutta onneksi on kuvia mihin verrata!
Pahoittelen kuvien laatua. Tai kuvia ylipäätään...

10/2013 Salipirkko intoa täynnä. Pärse puuttuu.

7/2014 Muka hieman kaventunut vatsanseutu

7/2015 samat vaatteet, sama naama. Plösöön on tullut
kylkeen jotain. Lihas?

Parhaimmat maha-kuvat meni tietokoneen tilttauksen mukana. Vaikea verrata onko mitään tapahtunut. Vaan onpahan jotain - mun kylkeen on kasvanut lihas! Jee!

8/2014

7/2015

Kehitys on todella hidasta. Tällä hetkellä olen tuhdimmassa kunnossa, jos viimekesään vertaa. Olen syönyt mitä huvittaa. Lettuja ja jäätelöä. Viikonloppuna join kaljaa. Että epäilemättä pluskaloreilla on menty. "Makrot" tosin voi olla vähän pielessä. Mutta kasvaako lihakset oikeasti? Vai  onko näkyvä ero vain asennon muutoksesta johtuvaa? Vaakaan en uskalla luottaa. Enkä mittanauhaan. Välillä tuntuu lihavalta, mutta vaaka näyttää pientä lukemaa. Eli onko kroppa silloin vain nesteinen? Mahassa on läskiä, se on ja pysyy, varsinkin kun ruokavaliossa on karkkia ja kaljaa. Sitten on se hormonitoiminta...

Olen minä ainakin vahvempi. Jalkapäivinä tosin olen laskenut sarjapainoja paremman tuntuman takia. Tänään tein treenin alkuun pakaran aktivoimiseksi supermanin x2 ja hyvää huomenta x3. (Videot bongasin Lihastohtorin sivuilta) Luin jostain alan lehdestä lihasten hermotuksesta. Tekstissä oli mm. huonosti hermottuvasta selkälihaksesta. Esimerkkinä oli bikinifitnessiä treenaavan maastaveto. Jos selkä hermottuu huonosti voi takareiden/pakaran kasvun toivossa tehtävä maastaveto tehdä "sikaniskan" eli teho ei mene sinne minne pitää. Ja minullahan on liki sikaniska, eli epäkäslihas kasvaa liiankin hyvin. Eli täytynee opiskella sitten seuraavaksi se selän hermotus.

Tuosta pakaran aktivoimisesta olen lukenu monesta blogista. Olen sitä tehnyt muutamia kertoja ja sen on kannattanut! Ei sitä vielä huomaa silmällä, mutta kyse onkin siitä tuntumasta. Ja mikäs siitä tulee? No hyvä treeni-parempi mieli!

Tänään.
(Huomaa uudet treenihuosut!)
Materialismionnellisuus.

Pitää olla pikkusen pläski. Uudet housut. Just hyvät. Ei kiristä mahanahkaa, mutta pysyy jalassa. Housuillakin on merkitystä mille lihakset kuvissa näyttää. Monet tytöt jakaa someen kuvia "kehityksestä". Etureiden tai pakaran kehitys epäilemättä ilmenee parhaiten pitsipöksyissä... sitä voisi kutsua vaikka huomiohuoraamiseksi. Mutta enhän mä niin tee. Meitä valokuvaajia on niin moneksi.

On minullakin sellaisia kuvia. Heti kun kroppa näyttää paremmalta (mikä todellakin on päivästä kiinni) niin siitä pitää ottaa kuva. Yleensä aamuisin keho on kuivempi, eli lihaksetkin erottuu paremmin. Oli sitten jalassa vaikka ne pyykkipäivän alkkarit.

Kehittymisiin!

Notkea kuin rautakanki: tie ite-naisen kehonhuoltovinkit

Minun kehoni jäykistyi rautakangeksi. Sattuu. Epäilin syyksi liiallista makaamista. Huonoa patjaa. Tai liian vähäistä venyttelyä. Huonoa kehonhallintaa. Älypuhelimen pitelemistä. Käsitöitä. Epäilemättä näistä kaikista syntyy yhteisvaikutuksessa aika hyvä jumi. Tillasin ajan hierontaan. Olihan tuo jo aikakin!

Satoja selfieitä, koiran kanssa tai ilman. Kuvien muokkausta.
Ei ihme että keho oireilee.

Hieronta on tulevana lauantaina. En uskaltanut ottaa hierontaa huomiselle koska kävin tänään kuntosalilla tekemässä tyngän selkätreenin. Tynkä siksi, kun ei pysty vasemmalla kädellä puristamaan. Ja kun ei voi puristaa, niin treenin kuormitus ei ole tasainen. Ei mene hyöty oikeisiin paikkoihin. Eihän se mikään uusi ongelma ole. Staattinen työ sen on aiheuttanut. Huonoina päivinä etusormen ja peukalon pihtiotteen tekeminen oli lähes mahdotonta.
Olen pian ollut neljä viikkoa kesälomalla ja käsi on ollut paremmassa kunnossa. Heti kun on tuntunut paremmalta olen virkannut ja ommellut. Pistänyt huoletta salilla menemään. Ei olisi kannattanut. Nyt mä olen superjumissa.

Ompelukaan ei tee hyvää käsille.

Lankasuorien kappaleiden leikkaaminen
on yllättävän raskasta käsille.

Joskus kauan sitten joku seuraamistani fitnessbloggareista kirjoitti kehonhuollon tärkeydestä. Jos ei huolla - ei kehity. Se on totta. Minulla lihas on "tarttunut" käsissä paremmin oikealle- kuin vasemmalle puolelle. Ei johdu pelkästään siitä että olen oikeakätinen. En tiedä onko mun selässäni isompi muskeli sitten kun ei se esim. olkapäässä näy... siksi olen alkanut lisäillä olkatreeniin myös yhden käden vipareita ristikkäistaljassa. Mutta eihän se tosiaan kehity jos ei huolla. Vasemman käden ojentaja pyrkii kramppiin monesti olka- tai rintalihastreenissä. Liekkö se jumi sitten selässä? Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen.

Minä köyhä olen hieronut itseäni ovenkarmeihin. Myös pinnatuolin selkänojaan on hyvä painella selän kipupisteitä. Köyhän on pakko miettiä maksaisiko ammattilaiselle hieronnasta vai söisikö mieluummin jotain. Nyt päätin tehdä molempia. "tie ite" ei toimi enää. Minulla muka on rahaa, koska en välttämättä ole ajanut päivittäin autolla ja olen kuitenkin saanut loma-ajan palkkaa. Odotan kivuliasta sessiota. Harmi ettei siitä taida tulla vakiintunut käytäntö. Olenhan jo ensiviikon jälkeen työtön =köyhempi.

Ihan kaikesta en edelleenkään aio luopua. Käyn kuntosalilla pääasiallisesti siksi että haluan muotoa kroppaani. Niinkuin esimerkiksi lisää lihaa alakroppaan että housut istuisivat päälle. Toiseksi on ne terveydelliset syyt. Olkapääni ovat vähemmän kipeät kuin kaksi vuotta sitten. Tai no, sitä hierontaa nekin vaatisi. Onneksi niitä pystyy puristelemaan itse. Vain kiertäjäkalvosimelle puuttuu hyvä hätävarahierontatapa.
Joku aika sitten ostin rullan kehonhuoltoa varten. Ihan hyvä sillä on rullata selkää. Pitäisi ostaa toinen, sellainen matalampi jalkojen rullausta varten. Tennispallolla on hyvä hieroa pakara-alueen pienemmät lihakset. Ja venyttelen AINA treenin jälkeen.

Millä te jumituksianne hoidatte?

Suorittajien yhteiskunta

Kovaa on elämä nykyään. Ikäänkuin se olisi ollut helppoa ennenkään. Suorittamisen kohteet vaan muuttuu.

Kävin pääsykokeissa. Oppilaitokseen ajaessani ajattelin että aion nyt noudattaa niin monen fitnesstähden hokemaa mantraa; en vertaa muihin ja keskityn omaan suoritukseeni.
En osaa yhtään sanoa miten meni. Aineistotehtävässä menin jotenkin ajatuksellisesti umpeen. Luin monisteessa olevan tekstin jonka perusteella täytyi kirjoittaa "pohdiskeleva kirjoitelma". Ihan simppeli juttu, eikös? Luin toisen kerran ja kolmannen. Ihan tyhjää löi. Siinä kohtaa se iski - tyhjän paperin kauhu. Kaikki muut kirjoittaa jo ja tässä mä vielä emmin. Sain kirjoitettua muutaman lauseen ja olin itseeni pettynyt.
Aineistokokeen lisäksi oli ryhmätilanne ja haastattelu. Pääsykokeisiin kutsuttiin 200 hakijaa. Paikan saa 55. Katsotaan nyt sitten olenko varasijalla 135 vai mitä... ehkä hieman pessimistinen asenne, mutta nämä tulokset on selvillä 3.7.2015. Sama päivä kun työsuhteeni työpaikkaani lopullisesti katkeaa.

Ne oli ainoat pääsykokeet joissa kävin. En saanut edes pääsykoekutsua siihen koulutukseen mitä hain "ykkösenä". Kurjaa. Jos kokeisiin kutsutaan hakijoita kuitenkin 4 x aloituspaikat, on hakeneiden paperit olleet todella hyvät. Se todistus minkä sain 2002 on se todistus millä yritän päästä elämässä eteenpäin. Se on paperi, jonka sain silloin kun opiskelu ei ollut se kaikkein tärkein juttu. Selitä se nyt sitten pääsemättä edes pääsykokeeseen että se oli silloin ja nyt on nyt. Motivaation taso on ihan eri kuin 15 vuotta sitten.

Jos Sipilän hallituksen säästöt menee sellaisenaan käytäntöön, ei amiskan papereilla enää tulevaisuudessa haeta korkeakouluihin. Uutisia seuratessa olen vain ollut niin järkyttynyt, etten ole saanut sanottua muuta kuin että eihän tuossa ole mitään järkeä. Leikataan niiltä joilla on jo ennestäänkin vaikeuksia suoriutua elämästä tässä yhteiskunnassa. Tästä on paasattu aika monessa tuutissa väsymykseen asti, vähässä on ne ylistävät kommentit ja puolustavat äänet. En ole nähnyt tai kuullut kenenkään kehuvan kuinka on äänestänyt persuja, takinkääntäjäkeskustaa tai koksuja. Eikä ihme. Kuka nyt haluaisi tunnustaa että on oikein varastaa mummon laukun sisältö tai töniä nälkäinen taapero nurin.

Huono-osaisuus periytyy. Luin aamulla Iltalehdestä mielipiteen (linkki). Teksti väittää 1987 syntyneiden tulleen yhteiskunnalle kaikkein kalleimmaksi ikäluokaksi. "Joka neljäs on tuomittu rikoksesta. 40% on kärsinyt mielenterveyden ongelmista. Moni ei ole peruskoulujen jälkeen opiskellut yhtään mitään."
Laman runtelemat lapsiraukat.
Minä olin teini-ikäinen 1990-luvulla. Peruskoulussa ala-asteella luokallani oli 35 oppilasta. Oli siinä varmaan opettajalla hommaa saada kaikki osallistumaan. Ei minuakaan eläväistä kiinnostanut pänttääminen. Se mitä teet lapsena vaikuttaa väistämättä siihen mitä elämä on aikuisena. Kaikkien vanhemmat kun eivät ole hanakkana vaatimassa oikeutta.

Voihan vatulointikori. Kurjuutta on luvassa. Hallitus on tekemässä emämunauksen mikäli varhaiskasvatuksen ja koulutuksen leikkaukset toteutuvat. Ryhmäkoot kasvaa ja eriarvoisuus lisääntyy. Tulee taas ikäluokkia joista 30% ei osaa laskea neliöjuurta tai ei osaa muodostaa englanninkielisiä lauseita. Loppuu se illuusio maailmalla että Suomessa on laadukasta opetusta.

Rakkaat lapset: kyllä koulussa kannattaa keskittyä. Vaikka mikä olisi. Hyvät numerot on se millä pääsee elämässä vähän helpommin eteenpäin. Jos kouluista ei suoriudu yhteiskuntakelpoisia nuoria, on se aikuisten syy. Se on myöhäistä itkeä jos paska on jo housussa.

Kun luonto ottaa luonnolle

Olen istunut jo kolme tuntia tässä koneen ääressä miettien mitä tekisin. Olin toteuttamassa loistavaa ideaani ompelukoneella kun jättimäinen ampiainen lensi jostain sisään. Siinä se ihan parin metrin päässä pörisi ja minä panikoin. Juoksin eteiseen piiloon. Keräsin rohkeutta (näin sen jättiläisen lentävän olohuoneeseen) ja kävin sammuttamassa keittiössä olevan ompelukoneeni, nappasin kännykän ja painelin koiran kanssa pihalle. Sydän hakkasi. Mä pelkään just ampiaisia kaikkein eniten.

Taas keräsin rohkeutta. Yritin mäiskäistä sitä lehdellä, ja kovaa mäiskäisinkin adrenaaliryöpyssäni. Ei kuollut. Olisi pitänyt "viimeistellä", mutta en uskaltanut lähestyä ja niinpä se nousi raivokkaaseen lentoon Ja minä pakenin pihalle. Sittemmin olen majoittautunut tähän koneen ääreen henkisenä tukena hiuslakkaa käden ulottuvilla. Yritin jopa pakottaa koiran olemaan kanssani tässä pienessä huoneessa. Koira ei tietenkään viihtynyt joten päästin panttivangin pois.

Tässä mä odottelen iltavuorossa olevaa miestä kotiin. Siitä hyvästä että olen jättänyt listimis-homman hänelle, saan tarjoilla hänelle varmaankin jalkahieronnan...

Luonto ei ole minun juttuni ollenkaan. On mukavaa kulkea metsässä raitista ilmaa hengitellen. Siis jos on vuorautunut kokovartalo-ötökkä-verkkoon. Hyi olkoon sitä naaman tarttuvaa hämähäkin seittiä. Tai hirvikärpäsiä. Minä niin tykkäisin olla ulkona, ottaa aurinkoa ja lukea kirjaa. Kuunnella lintujen laulua. Muttakun siellä on niitä ampiaisia, hämähäkkejä, koppakuoriasia ja vaikka mitä muita ötököitä. Ei pysty olemaan, kun ne pyrkii iholle.
Minua pisti luultavimmin kimalainen jalkapöytään pari kesää sitten. Omassa pihassa tietenkin. Yllättävän kivuliasta! Jalkani turposi reippaasti ja mietin että onneksi ei osunut ylökroppaan, kuten kaulaan tai päähän. Sen jälkeen olen noita pörisijöitä vältellyt entistäkin hanakammin.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Että aikuinen ihminen piilotteleen ampiaista kammarissa. On nälkä ja vaikka mitä. Mutta eipä ole järkeä muissakaan fobioissa. Toiset pelkää pimeää. Jotkut pelkää lintuja. Kesällähän niitä riittää ja kesä on heille varmasti yhtä helvetillistä aikaa kuin minulle amppareiden kanssa.
Joillekin fobiolle suositellaan siedätyshoitoa. Ei pysty, ei kykene.

Jännitys tiivistyy. Jatkan pelokasta murjotusta. Tuleeko mies kotiin ollenkaan? Pääsenkö nukkumaan? Vai tullooko tästä exodus? Toivottavasti stressitasot ehtii tasaantua ennen ensi tiistaita, koska silloin aion osallistua sosionomin pääsykokeeseen! Ei se ykkösjuttu, mutta kuitenkin-

Wish me luck.