"Pidetäänpä ne kädet siellä omalla puolella"

Ihmisillä on omat henkilökohtaiset rajansa. Itse saan liki kilarit siitä että joku luvatta koskettaa mun tukkaa. Edes hanurin luvaton puristaminen ei ole niin kamalaa kun luvaton tukan hipelöinti. Elekeekä nyt käsittäkö viärin, ei mun hanuriakaan saa puristella ihan miten sattuu. Aihe tuli mieleeni kun työkaveri taputti mun ranskalaista lettiäni. Harrastan letittämistä aika paljon johtuen siitä että hiukseni ylettävät juuri ja juuri letille, ja kuiva tukkani kärsii letityksestä vähemmän kuin muusta muotoilusta. Hiukset on mulle sillai pyhä juttu, että itseni lisäksi vain parturi-kampaajat saavat koskea käsin mun päätä. (Ja poskiontelotulehduksen iskiessä tietenkin lääkäri.)
Usein kuulen sitä että "...sinä se jaksat, minä en viiti..." tai "itekkö teit". Täh? Lähes poikkeuksetta laitan tukkaani päivittäin, noin 15min. Se kuuluu mun päivän rutiineihin siinä missä aamupuurokin. Eikä se letin tekeminen nyt niin kamalan vaikeata ole, se on taito- ja tekniikkalaji. Eikä nyt unohdeta sitä tosiasiaa että ilman muotoilutuotteita mä todennäköisesti kulkisin pipo päässä, aina. Kunhan tukka kasvaa pidemmäksi niin erilaiset kampaukset on luonnollisesti paljon helpompia toteuttaa. Vaan ei se ole niin sanottua että tukka kasvaa pitkäksi, on se niin kuiva ja kulunut että ehkä varisee pois mun päästäni. Niin paljon mä sitä kuitenkin käsittelen päivittäin. Omin käsin. Muut pitäköön näppinsä erossa mun päästäni.

Toinen asia mihin minua ei saa koskea on jalat. Ei pysty, ei kykene.
Kävin tänään lunastamassa puolisoni antaman joululahjan, lahjakortin. Kun avasin kuoren ja luin lahjakortin sisällön, melkein jähmetyin kauhusta, Jalkahieronta 60min. Keiteleellä on thaimaalainen hieroja Kingin Hoitopiste, ihana nuori nainen. Myönnän, vähän jännitti. Olen käynyt hänen hoidettavaan kerran aiemmin, niska-hartiahieronnassa, jota todellakin SUOSITTELEN! Poikkeaa länsimaisesta hieronnasta täysin.
Ei minua jännittänyt muuten, mutta se jalkoihin koskeminen... eikä suotta. Aiemmat kokemukseni jalkahoidoista on kamalia. Mun jalkani on vaan niin kamalan kipeät.
Ja erittäin henkilökohtaista aluettani. Jalkaterät.
Lievä tuskanhiki hiipi selkääni pitkin kun tämä pieni nainen "silitti" mun jalkojani. Ai järkytys! Hän totesikin jossain vaiheessa jalkojeni olevan huonommassa kunnossa kuin monen mummon. Kuulemma mummot sanovat että jalat on kipeät, mutta yksikään hänen hoitamansa ei ole ollut yhtä kipeä hoidettaessa. Ja huomautettakoon vielä, hän todellakin sanoi silittävänsä mun jalkojani.
Vaikka tekikin hetkittäin erittäin kipeää, voisin ottaa uusiksi ihan helposti. Voisin opetella sietämään toisen kosketusta jalkapohjassani, nimenomaan hänen, koska tämä hoitaja on hyvä.
Vaatii se silti paljon sietämistä tällaiselta joka vaalimalla vaalii kipeitänsä kuin parastakin aarretta.

En usko että olen ainoa "kosketuskammoinen". Me nyt ollaan vaan semmosia. Pidetään väliä toiseen reilusta metristä kolmeen ja puoleen metriin. Vain lähimmät saavat lähestyä lähemmäksi kuin 45cm. Varsinkaan me suomalaiset emme osaa päästää ihmisiä lähelle. Vaikka halailu parantaisi mieltä kummasti.
Halailu ajatuksena on kiva, kunnes mietin halaavaa esimiestä. Ei jotenkin natsaa. Miksi?
Vastaan kyllä halaukseen kun sellainen on tarjolla, ja ystävien halaaminen tavatessa on luonnollista. Toisin kuin pään silittäminen, ei pysty sietämään.
Se on jotain habituksessa olevaa, se jokin mikä määrää sen kuka koskee ja miten koskee. Ihmisten väliset kemiat.

Elämisen sietämätön keveys: vanheneminen.

Mä olen jo yli kolmekymmentävuotias. Puolisoni on pari vuotta nuorempi ja hän "päivittyy" iältään samalle kymmenelle parin päivän päästä. Lapsena kolmekymppinen tuntui kamalan vanhalta, teininä ajattelin että minulla on jo lapsia kun olen kolmekymppinen. Piti tulla kriisi, niin kai useimmille käy kun tulee kolmekymppiseksi. Nyt kun tuo kaikki on jo mennyt, ei mitään noista ole tapahtunut. Ei tunnu vanhalta, en edes tunne vanhentuneeni sen jälkeen kun täytin 25. Ei ole lapsia, eikä edes kunnon kriisiä pukannut. Tai en ainakaan huomannut, kun kaikenlaista kriisiä on tämä elämä ollut muutenkin täynnä -tasaisin väliajoin lapsuudesta saakka.
Tiirailin naamaani peilistä, etsin ryppyjä. Ei oikein ole vielä niitäkään, aivan pieniä juonteita saattaa olla silmänympärysihossa jos oikein tarkasti katsoo. Ehkä vähän otsassa? On vissiin tullut oltua naama peruslukemilla koko elämä tähän asti. Toisaalta naurunaiheet on aika-ajoin olleet niin vähänä ettei "harakan varpaita" ole ehkä siksi ehtinyt syntymään. Harmi, nauraminen kun on (olisi) niin mukavaa.
Todennäköisesti maanvetovoima aikanaan vetää velton naamani samanlaiseksi kuin bulldogilla.

Muistelen 15-vuotiasta minääni, tyttönen niin kaikkitietävänä ja koko maailma mahdollisuuksia täynnä. Vakavana. En ollut niinkuin muut ikäiseni, vain kaksi vuotta aiemmin olin menettänyt äitini ja se kieltämättä vanhensi nuorta mieltäni paljon. Niin turhaan, kun oikeastaan sen ikäisenä pitäisi miettiä kaikenlaista kivaa. Mitä tekee isona, ja niin edelleen.
Sitten pääsin amiskaan ja opiskelin itseni artesaaniksi, ajattelin että on ihanaa olla käsityöläinen. Tyttönen toiveita täynnä. Koulussahan tehtiin vaikka mitä kivaa. Kun en lähtenyt maailman mukaan, sinne minne tuuli kuljettaa, jäin sinne mistä vannoin lähteväni "heti kun pääsen". 
Sitten kun läksin, pääsin 40km:n päähän sieltä mistä piti lähteä heti kun pääsee. Ei elämä vaan mene niinkuin suunnittelee.

Käyn edelleen päivittäin siellä mistä piti lähteä heti kun pääsee, koska minulla on siellä työpaikka. Olen tehnyt samaa työtä pian 12 vuotta. Sen piti olla kesätyö... sen kesän jälkeen oli tarkoitus katsella jokin muu mediaseksikäs ammatti. Ei taaskaan mennyt niinkuin olin suunnitellut. Ei se mitään, onhan mulla kuitenkin se käsityöläisyys. Niin ja sitäpaitsi minä lähden vielä, heti kun pääsen.

Vanheneminen on opettanut minut keksimään tekosyitä tekosyiden perään. Lähtisinhän minä, muttakun on puoliso. Lähtisinhän minä muttakun on tuo koira. Opiskelisihan sitä, muttakun ei ole rahaa, on liikaa lainaa ja naimisissa tämän talonkin kanssa. Aika samanlaiset oli tekosyyt parikymppiselläkin, mittakaava vain oli pienempi. Luulen että tässä käy vielä niin että täytän neljäkymmentä ennekuin huomaankaan, enkä vieläkään ole tehnyt asioita joita haluan. Suunnittella ei ainakaan kannata. Samat tekosyyt.

Viisaat sanovat että pitäisi elää elämänsä niin että tietää tehneensä asioita jotka ovat itselleen merkityksellisiä. Elää aivankuin jokapäivä olisi viimeinen päivä. Kun eihän meistä kukaan tiedä onko huomista, ja eilinenkin meni jo. En edes tiedä mitä se on, se jokin mitä niin kovasti ajoittain kaipaan. Ne asiat mitä haluaisin tehdä. Pitäisi varmaan alkaa meditoimaan, jos vaikka sillä tavalla alkaisi selvitä miksi tämä suhteellisen helppo elämä on niin siettämättömän vaikeaa.
Jaa... Mulla taitaa olla nyt se kolmenkympin kriisi.

"LIFE IS PEACHY"
Think about it. So true. Siksi se lukeekin minun oikeassa ranteessani.

Karkiton kuukausi, epäonnistumisen kuukausi?

Viikko sitten päätin olla syömättä karkkia kuukauteen. Lupasin itselleni uudet treenikengät siitä hyvästä. Ei taida tulla Misulle uusia treenikenkiä... koska ystävänpäivä romutti mun hienosti alkaneen lakkoni. Ihanat työkaverit muistivat herkuilla, oli sokerilla kuorutettuja herkullisia sydämiä, ja suklaata eri muodoissa. Ja mitä minä teen? No syön tietenkin! Eilen kävin salilla tekemässä tehokkaan reisitreenin kovalla sykkeellä. Sitten tein sämpylöitä ja vetäsin huiviin laskiaispullan. Dammit, ei näin.

Nounou, ei saa.

Tiedän kyllä että ei pitäisi, vaan mikä siinä on?! Kyllä tipaton tammikuu meni ihan helposti, vaikka niin kovasti tykkäänkin punaviinistä. Mutta ilman sokeria on mahdoton olla. Vaikka miten päätän, niin silti  lipsun ja sitten harmittaa. Ei pysty syömään vain paria karkkia, kun pitää tietenkin syödä koko puoli kiloa kerralla. (no joo, vähän liiottelin, mutta kuitenkin) Tästä syystä sokeri on mitä ilmeisemmin huumetta.
Ajattelin että haen vertaistukea netistä, sitten törmäsin tällaiseen http://karkkilakossa.blogspot.fi/
Huhhuh. Ei helpottanu yhtään.

Näin on.

Tein lupauksen uudelle vuodelle, lopetan valittamisen ja alan
tekemään. Periaattessa ihan hyvä lupaus, mutta käytännössä aika hankala toteutettava kun olen niin kova valittamaan.
Ajattelin että listaan tavotteita itselleni, sitten tajusin ettei niitä tavotteita nyt niin paljon ole että listaksi asti olisi. Ajatus on ollu että vuoden loppuun mennessä jalkaprässistä nousee 200kg.
Toki jalkojani vahvistan koko ajan. Heti kun edellisestä treenistä lihakset palautuu, niin uusiksi sama rääkki. Sitten kun vielä saisi tämän karkkilakon vedettyä kunnialla läpi, ehkä jopa vatsalihakset olisi mahdollista nähdä peilistä.
Ei se ole itsekurin puutosta. Vai onko? Ihana PT-ystäväni Anne jakoi ilmaiseksi pari ravintovinkkiä, josta ymmärsin että syön aivan liian vähän. Säännöllinen syöminen on kyllä helpottanut sokerin tuskaani. Mitä siitä tulisi jos investoisin rahaa ravintosuunnitelmaan? Varmaan aika hyvä. Siinäkin on tavoitetta, oikein syömisen opettelu. Ja kieltäytymisen jalo taito muiden tarjoamista herkuista, toivon ettei yksikään ota itseensä kun opettelen olemaan näin itsekäs.
No niin, kompastuin ja nyt nousen ylös. Sitten pitäisi taas palata ruotuun. Katsotaan sitten huhtikuun alussa olenko lunastanut oman lupakseni ja saan uudet treenikengät. Sellaiset millä on hyvä kyykatä :)
Mukavaa sunnuntaita!

-Misu the karkkiholisti

Uskomaton ateisti

Olen miettinyt kirkosta eroamista, kauan. En usko jumalaan, ainakaan sellaiseen mitä evankelisluterilainen kirkko opettaa. Kelasin elämäni filminauhaa päässäni ja mietin että milloin olen viimeksi edes käynyt kirkossa? Se mahtoi olla ystävien häissä ja siitäkin on jo aikaa pari vuotta. Ylipäätään kirkkovisiittini ovat olleet vain parit-kolmet häät, useammat hautajaiset ja parit ristiäiset. Vain lapsena mummun kanssa olen käynyt sunnuntaina saarnaa kuulemassa. Siitä on jäänyt käsite ettei kirkossa saa nauraa, Herraa täytyy pelätä. Eikös lasten pitäisi olla siellä jumalan kämmenellä, ilman pelkoa iskevästä salamasta joka tulee, jos iloa näyttää? Kirkko on niin kamalan vakava. Edes seurakunnan päiväkerhosta ei ole erityisemmin mitään mukavia muistoja.
Uskoni taisi horjua niin lujaa että tipahti kivilattian ja hajosi pirstaleiksi silloin kun "taivaanisä" otti ja vei äidin. Tämän jälkeen koulussa uskontotunnit olivat varmasti tuskaa myös luokkatovereilleni, eikä silloin uskontoa opettanut papin rouva tervehdi minua vielä tänä päivänäkään. Sotakirveen hautaisin mielelläni, voisin jopa pyytää anteeksi. Vaan toisaalta, mitäs minä anteeksi pyytelemään, olisihan aikuinen voinut ymmärtää lapsen vaikeasti masentunutta mieltä vähän paremmin.

Järjetön jäsenyyteni seurakunnassa tuli taas ajatuksen tasolle kun työpaikalla mietimme tänä vuonna arkipäiville osuvia arkipyhiä, palkallisia vapaapaiviä. Niitä onkin tänä vuonna ennätysmäärä. Itselleni kun ei ollut aivan selvillä mitä ne kaikki pääsiäiseen liittyvät pyhät tarkoittaa, että miksi ne ovat olemassa. Tietysti jos uskontotunnit olisivat mennet perille, niin olisihan se selvillä että miksi mikäkin on siinä missä on. Ei voi kehua työkaverinkaan uskonnon tuntemusta, kun ei ne päivät olleet selvillä myöskään hänellä...

Eroamisen tarve kytee pinnan alla koko ajan. Olen kummi vain yhdelle tytölle, joka pääsee ripille tänä kesänä. Menen kirkkoon toimittamaan kummin velvollisuuteni ihan mielelläni, koska tyttö on minulle rakas ja tärkeä. Jos nyt eroan, polttaako kirkon pyhä ilma mun ateististä nahkaani jo ovella? Voinko käydä hautausmaalla katsomassa rakkaimpiamme ilman että syntisen jalkoja polttavan maa sulattaa kengät jalasta?
Juttelin vähän aikaa sitten kuntosalilla  erään diakonissan kanssa ihan niitä näitä, tuli hyvä mieli. Hienosti hän vaivihkaa kauppasi minulle yhteisvastuukeräystä, jonka tuotot menevät tänä vuonna Guatemalaan Mayoille. Myös eutanasia on tapetilla. Ihan hyvät aiheet, vaan niin on tiukilla hyvinvointivaltion asukas ettei omastaan raaski antaa.

Viitasaaren paikallislehdessä Seudussa oli Vieno Kallosta pakinoinut otsikolla Jumala onkin nainen? Miehensä oli hengistynyt niin että oli nähnyt jumalan, tällä jumalalla kun oli niin suuri syli ja nuttura. Ihan hauska tarina, niinkuin Vienolla usein on. Näinhän se on, ei siihen kirkkoa tarvita. Jumalalla on nuttura, vai liekkö kalju? Ehkä jumala on meissä kaikissa? Tai sitten ei ? En sano että uskominen on väärin, enkä sano että uskomattomuus on väärin. Maailmassa on niin paljon eritasoista värähtelyä. Pelastus ei tule vaikka kuinka rukoilisi, eurooppa vetää meidät kaikki mustaan aukkoon politiikallaan. Nyt on säästettävä siitä mistä pystyy, eli kirkollisverosta.