Olen miettinyt kirkosta eroamista, kauan. En usko jumalaan, ainakaan sellaiseen mitä evankelisluterilainen kirkko opettaa. Kelasin elämäni filminauhaa päässäni ja mietin että milloin olen viimeksi edes käynyt kirkossa? Se mahtoi olla ystävien häissä ja siitäkin on jo aikaa pari vuotta. Ylipäätään kirkkovisiittini ovat olleet vain parit-kolmet häät, useammat hautajaiset ja parit ristiäiset. Vain lapsena mummun kanssa olen käynyt sunnuntaina saarnaa kuulemassa. Siitä on jäänyt käsite ettei kirkossa saa nauraa, Herraa täytyy pelätä. Eikös lasten pitäisi olla siellä jumalan kämmenellä, ilman pelkoa iskevästä salamasta joka tulee, jos iloa näyttää? Kirkko on niin kamalan vakava. Edes seurakunnan päiväkerhosta ei ole erityisemmin mitään mukavia muistoja.
Uskoni taisi horjua niin lujaa että tipahti kivilattian ja hajosi pirstaleiksi silloin kun "taivaanisä" otti ja vei äidin. Tämän jälkeen koulussa uskontotunnit olivat varmasti tuskaa myös luokkatovereilleni, eikä silloin uskontoa opettanut papin rouva tervehdi minua vielä tänä päivänäkään. Sotakirveen hautaisin mielelläni, voisin jopa pyytää anteeksi. Vaan toisaalta, mitäs minä anteeksi pyytelemään, olisihan aikuinen voinut ymmärtää lapsen vaikeasti masentunutta mieltä vähän paremmin.
Järjetön jäsenyyteni seurakunnassa tuli taas ajatuksen tasolle kun työpaikalla mietimme tänä vuonna arkipäiville osuvia arkipyhiä, palkallisia vapaapaiviä. Niitä onkin tänä vuonna ennätysmäärä. Itselleni kun ei ollut aivan selvillä mitä ne kaikki pääsiäiseen liittyvät pyhät tarkoittaa, että miksi ne ovat olemassa. Tietysti jos uskontotunnit olisivat mennet perille, niin olisihan se selvillä että miksi mikäkin on siinä missä on. Ei voi kehua työkaverinkaan uskonnon tuntemusta, kun ei ne päivät olleet selvillä myöskään hänellä...
Eroamisen tarve kytee pinnan alla koko ajan. Olen kummi vain yhdelle tytölle, joka pääsee ripille tänä kesänä. Menen kirkkoon toimittamaan kummin velvollisuuteni ihan mielelläni, koska tyttö on minulle rakas ja tärkeä. Jos nyt eroan, polttaako kirkon pyhä ilma mun ateististä nahkaani jo ovella? Voinko käydä hautausmaalla katsomassa rakkaimpiamme ilman että syntisen jalkoja polttavan maa sulattaa kengät jalasta?
Juttelin vähän aikaa sitten kuntosalilla erään diakonissan kanssa ihan niitä näitä, tuli hyvä mieli. Hienosti hän vaivihkaa kauppasi minulle yhteisvastuukeräystä, jonka tuotot menevät tänä vuonna Guatemalaan Mayoille. Myös eutanasia on tapetilla. Ihan hyvät aiheet, vaan niin on tiukilla hyvinvointivaltion asukas ettei omastaan raaski antaa.
Viitasaaren paikallislehdessä Seudussa oli Vieno Kallosta pakinoinut otsikolla Jumala onkin nainen? Miehensä oli hengistynyt niin että oli nähnyt jumalan, tällä jumalalla kun oli niin suuri syli ja nuttura. Ihan hauska tarina, niinkuin Vienolla usein on. Näinhän se on, ei siihen kirkkoa tarvita. Jumalalla on nuttura, vai liekkö kalju? Ehkä jumala on meissä kaikissa? Tai sitten ei ? En sano että uskominen on väärin, enkä sano että uskomattomuus on väärin. Maailmassa on niin paljon eritasoista värähtelyä. Pelastus ei tule vaikka kuinka rukoilisi, eurooppa vetää meidät kaikki mustaan aukkoon politiikallaan. Nyt on säästettävä siitä mistä pystyy, eli kirkollisverosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti