Sä et tiedä miltä musta tuntuu

Onpas viimekerrasta kulunut aikaa! Olen aloittanut opiskelun monimuotoaikuisopiskeluna ja isona minusta pitäisi tulla viriketoiminnanohjaaja. Muutamana päivänä kuukaudessa muutan koululle asumaan ja "askartelemaan", lopun ajan teen kotona etätehtäviä. Pian menen työssäoppimaan.

TE-Toimistokin näytti tälle kaikelle peukkua, joten saan opiskella työttömyyskorvauksella. Tätä varten täytyi toimittaa "Kolutuspalvelun tuottajan selvitys TE-toimistolle suunnitelluista opinnoista"- ja "Hakijan perustelut koulutustarpeelle" -nimiset lomakkeet TE-toimistoon (löytyy tästä linkistä). Tällä perusteella TE-virkailija tekee päätöksen, ja lähettää lausunnot sinulle, kolutuksen järjestäjälle sekä työttömyyskassalle. Näin se menee suurinpiirtein.

Noh, siinä pikaiset kuulumiset. Sitten asiaan.

Olen siis aikuiskoulutuksessa. Opiskelukaverini ovat aikuisia naisia, iältään neljänkympin molemmin puolin. Moni on sairastanut, tai sairastaa masennusta. Minäkin olen sairastanut masennuksen teini-ikäisenä. Masennus ei ole mikään mystinen melankolisuuden mössö, vaan sairauden laukaisevia tekijöitä on useita. Elämän kriisitilanteet ja stressi voivat aiheuttaa monia mielenterveydellisiä oireita. Toisilla ne ovat ohimeneviä, toisilla ei.

Depressio on aivojen toimintaan ja rakenteeseen liittyvä sairaus. Depression hermoverkkoteorian mukaan masennus syntyy, kun mielialan säätelyyn osallistuvat aivojen hermoverkot harvenevat ja lamaantuvat stressihormonien nousun seurauksena. Hermosolun kannalta tärkeiden hermokasvutekijöiden aktiivisuus laskee ja syntyy hermoverkon sairaustila. Mieli vaikuttaa aivoihin, ja aivot vaikuttaa mieleen.

Masennus voi tulla kenelle vaan. Jopa täydellisinä ihmisinä pidetyt saattaa sairastua masennukseen. Superihmisiä ei nimittäin ole olemassa. Jos ei ole sairastanut masennusta, ei varmasti tiedä mitä se tarkoittaa. Kun ei jaksa nousta sängystä vaikka miten haluaisi. Pahinta mitä masentuneelle voi sanoa että Ota ittees niskasta kiinni.
Kun masentaa, kannattaa kysyä itseltään onko oikeasti huono, jos ei onnistu? Tai onko varma ettei oikeasti onnistu? Pessimistisestä ajattelutavasta on mahdollista päästä eroon.
                                                               

                                                            Masennuksen itsehoito-opas

"sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Totta. ei kukaan voi täysin tietää miltä toisesta tuntuu. Jokaisella on omat tunteet ja tuntemukset. Koulun kahvipöydässä oli menneenä päivänä puhetta kivun sietämisestä. Ellu on synnyttänyt ilman kivunlievitystä, eikä synnytys ole ollut erityisen kivulias. Ellu voi napostella chiliä. Ellu osaa käsitellä kipua, koska kipu on vain tunne. Supernainen, ajattelin. Minua pelkkä chilin ajatteleminenkin polttelee.
Ensimmäisen kriisini kohtasin kolmetoistavuotiaana kun äitini kuoli äkillisesti. Ja siitä seurasi masennus. Se ilmeni valtavana uhmakkuutena. Jäin luokalleni ja yritin itsemurhaa. Sain terapiaa, lääkityksen ja paranin. Kaverit siinä sivussa katosi jonnekkin.
Seuraavan kerran mietin elämäni tarkoitusta kun lääkäri kertoi syyn lapsettomuuteeni. Itku siitä tuli. Ja lähete IVF-hoitoon. Siinä piikitetään hormoneja mahanahkaan ja itketään. Kerätään solut petrimaljalle ja jännitetään. Itketään lisää. Kyllä siinä desinfiointoaineen hajukin tulee tutuksi. Minä olen näyttänyt alapäätäni mieslääkärille parin vuoden aikana niin paljon ettei useimmat naiset koko elämänsä aikana. Mitään niin kivuliasta en elämässäni ole kokenut kuin lapsettomuus. Se tunne kun makaat vahvassa kipulääkityksessä lääkärin työntäessä pitkää neulaa munasarjoihin, ei voi kuvata. Tai voi, se oli äärimmäisen kivuliasta. Ja se tunne kun kerta toisensa jälkeen tulos on nolla, se tunne on pettymys. Ja kuten todettu on: toiseen se sattuu, toiseen ei.

Kyllä mä olin väsynyt. Punktion jälkeen olin kolmisen kuukautta puolikuntoinen ja alakuloinen. Ihme kun en masentunut. Lääkärin ehdottaessa kolmatta kierrosta sanoin että ei enää. Niin sen vaan kuuluu olla ettei minun kropastani lasta tule. Minun elämäntehtäväni on tehdä jotain muuta kuin hoivata kupeitteni hedelmää. En minä ole yhtään sen arvottomampi ihmisenä vaikka en olekkaan äiti.

"kyllä sä voit vielä tulla raskaaks" tai "ootteko aatellu adoptiota" Joojoo. On aateltu ja päätetty että näin on hyvä. Vain miehet tähän mennessä ovat osanneet asennoitua lapsettomuuteemme oikein. Hyväksymällä sen mitä sanon. Kun se on minulle itselleni ok, pitäisi sen olla ok kaikille muillekin. Ystävät ei kerro vauvakuulumisia, kun kuvittelevat että en halua kuulla. Ja kun se mieskin haluaa olla vielä naimisissa minun kanssani, niin on hyvä. Koen tässä hetkessä pystyväni mihin vaan.
Ensitreffit alttarilla-ohjelmassa morsiammilta kysyttiin mikä on elämässä tärkeintä. Rakkaus. Minä sanoisin että elämässä tärkeintä on itsensä muistaminen. Anteeksiantaminen. Rakkaus.

Ennenvanhaan ei ollut masennusta. Ei ollut ei. Mutta toisaalta jos jo 1930-luvulla on oivallettu että vaihdevuosien tullessa kuukautisveri ei menekkään päähän aiheuttaen mielisairautta, niin on varmaan ihan luonnolllista että lääketiede on löytänyt masennuksenkin.

Pimeä syksy on taas täällä. Muistakaan rakastaa itseänne. Koska sinä itse olet elämäsi tärkein ihminen.

"Keskimääräistä parempi kuski"

Viuh -siinä meni bemari, viuh -siinä meni audi. Ja volkkarikansa ärsyyntyy. Sitten volkkarimies vaihtaa pienempää vaihdetta ja painelee muiden saksalaisvalmisteiden perään. Joillakin on enemmän kiire johonkin kuin toisilla. Ei vaan hermot kestä sitä jonossa "jojottelua". Ne painelee ohi joilla on tehoa ja ne hermoilee joilla on vähemmän tehokkaat menopelit.

Autoilu ei ole heikkohermoisen hommaa ollenkaan. Pikku vinkki teiden kuumakalleille: jos roadrage iskee, niin anna toki rouvan ajaa (koskee yhtälailla niitä roadrage-rouvia). Et nimittäin ole perillä yhtään aikaisemmin ohittamalla hankalissa paikoissa yhden auton kerrallaan työntyen jonossa autojen väliin. Siksi se jono "jojoilee" kun pitää päästä yhden auton ohi ja ne takana olevat jarruttaa vuoksesi. Teet sen kaiken vaarantaen itsesi, perheesi, ystäväsi, sekä muut tienkäyttäjät.
Sitten kun olet päässyt koko kahden kilometrin mittaisen jonon ohi, pitää pysähtyä juomaan kahvit ja vetämään rööki. Ja sillä aikaa se kahden kilometrin mittainen jono on ohittanut taukopaikkasi.

Tätähän on pidetty perinteisesti BMWn ja Audin omistajan perisyntinä. Kaikki uutiset kolaritilanteista tai videot tiellä törttöilijöistä on juurikin näistä automerkeistä. Koska eihän se herätä mitään tunteita jos kyseessä on VW tai Volvo, vielä vähemmän ihmisiä kiinnostaa Toyotan kolaritilastot. Eikä lehdet edes kirjoita uutista Toyotan ja moottoripyörän kohtaamisesta. Media saisi hävetä moista käytöstä.

Vaihteeksi eilen puolison kanssa aiheesta puhuimme palatessamme Oulun Qstockista tietä E75 pitkin. Sen jälkeen kun meren yli tuontiautojen määrä lisääntyi, on Bemareita ja Audeja nykyään tyyliin jokatoisella. Samalla Volvo ajoi ohitsemme. Totuus on se, että ne jotka haluavat ajaa kovaa ostavat auton jolla pääsee kovaa. Sitten on se automerkin maine. "Kaikki bemarin omistajat on mulkkuja".
Mitä tämä kertoo auton omistajasta? Ei mitään. Mitä se kertoo sanojasta? Paljonkin. Kapeakatseisuutta, pikkusieluisuutta. Ehkä jopa kateutta? Vai mistä se valtava viha kumpuaa? Ne on hei kaikki ihmisiä mitä niissä autoissa istuu. Niissä Bemareissa istuu esimerkiksi joidenkin äitejä Ja epäilemättä joukossa on muutama mulkerokin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä auton kanssa.

Meilläkin oli BMW. Sillä oli kiva ajaa. Jämäkkä auto. Kun on tehoa ja vääntöä niin kyllähän se kiihtyy kivasti. Ei sitä käy kieltäminen; laatuautolla on hyvä ajaa. Olen ohitellut sillä muita autoja, koska se on helppoa, tietää että sillä kerkeää. Bemarilla ajaessani tunnistin sen kuuluisan merkkivihan. Tietyt rekat vastaantullessa yrittivät suistaa ojaan (todellakin!) jotkut autoilijat yrittivät härkkiä ajamaan kilpaa. Olen ajanut myös Chevroletillä. Se on pakettiauto eikä kiihdy yhtään niin rivakasti. Kukaan ei ole yrittänyt haastaa mihinkään ja rekkojenkin kanssa on tielle mahduttu. Silti olen päässyt perille (useimmiten). Joskus auto on jättänyt tielle, teksi täällä.
Pointti tässä on se, että nopeasti ajamisesta tulee illuusio että on nopeammin perillä. Sillä on merkitystä mikä se taitettava matka on, mutta käytännössä 20km matkalla ohittaminen ja ylinopeuden ajaminen ei juurikaan vie sinua aiemmin perille. Olen tämän todennut vielä töissä käydessäni. Bemarilla ohitin työkavereitani ja Chevyllä ajaessani työkaverini ohittivat minut. Olimme molemmissa tapauksissa aina kutakuinkin samaan aikaan samassa pihassa.

                                                                         

Kotia kohti. Siellä se sateenkaaren päässä odottaa.

Suomalaiset arvioivat usein itsensä keskimääräistä paremmaksi kuskiksi. Useimmissa tapauksissa se ei pidä paikkaansa. Ajotaito riippuu siitä millä ajat. Jos olet ajourasi alusta asti ajanut vain uusilla autoilla et välttämättä ole taitava kuski. Uusissa autoissa on kaikenlaisia avustavia ominaisuuksia. Ajonvakautusjärjestelmiä, luistonestoja, parkkeerausta avustavia tutkia. 1980-luvulla autoissa ei ollut edes ABS-jarruja. Hyvä jos ohjaustehostin löytyi.
Talvisin sen eron huomaa. Se missä vähän ravisti Bemaria, tuntuu Nissanissa sille että se lennähtää metsään. Ne avustavat järjestelmät todellakin korvaavat tietyssä määrin puuttuvaa ajotaitoa.
Hyvin usein 'vanhoilla romuilla' ajaessani olen uusien autojen (ihan sama onko se bemari vai skoda) kovalla vauhdilla minut ohittaessa todennut että noi ei tajua miten huonossa kunnossa tämä tie on. Enkä minäkään mitään alinopeutta hinkkaa. Ajan minäkin niiden ohi jotka ajavat liian hiljaa, eikä sellaisen perässä viitsi ajaa joka ei saa vauhtia pidettyä tasaisena. Vauhti on tietenkin mitoitettava keliolosuhteisiin ja omiin taitoihin sopivaksi. Mutta jos tien nopeusrajoitus on 80km/h ei siinä silloin saa vetää 100km/h. Tiesittehän että sellaisesta Poliisi jakaa sakon? Minäkin olen joskus saanut sellaisen ja vituttaahan se.

Minun kotini kohdalla nopeusrajoitus on 60km/h. Ei siinä juuri kukaan aja sallittua nopeutta.
Sitten kun vain niitä poliiseja olisi vielä tekemässä sitä nopeusvalvontaa. Kilisisi valtion kassaan kivasti rahaa. Ne ajaa kovaa joilla on varaa. Turha sitä on sitten itkeä kun saakolappu on kourassa.

Malttia liikenteeseen ystävät hyvät.

Kehitystä. Onko sitä?

Kehitystä. Onko sitä? Välillä iskee epäusko, mutta onneksi on kuvia mihin verrata!
Pahoittelen kuvien laatua. Tai kuvia ylipäätään...

10/2013 Salipirkko intoa täynnä. Pärse puuttuu.

7/2014 Muka hieman kaventunut vatsanseutu

7/2015 samat vaatteet, sama naama. Plösöön on tullut
kylkeen jotain. Lihas?

Parhaimmat maha-kuvat meni tietokoneen tilttauksen mukana. Vaikea verrata onko mitään tapahtunut. Vaan onpahan jotain - mun kylkeen on kasvanut lihas! Jee!

8/2014

7/2015

Kehitys on todella hidasta. Tällä hetkellä olen tuhdimmassa kunnossa, jos viimekesään vertaa. Olen syönyt mitä huvittaa. Lettuja ja jäätelöä. Viikonloppuna join kaljaa. Että epäilemättä pluskaloreilla on menty. "Makrot" tosin voi olla vähän pielessä. Mutta kasvaako lihakset oikeasti? Vai  onko näkyvä ero vain asennon muutoksesta johtuvaa? Vaakaan en uskalla luottaa. Enkä mittanauhaan. Välillä tuntuu lihavalta, mutta vaaka näyttää pientä lukemaa. Eli onko kroppa silloin vain nesteinen? Mahassa on läskiä, se on ja pysyy, varsinkin kun ruokavaliossa on karkkia ja kaljaa. Sitten on se hormonitoiminta...

Olen minä ainakin vahvempi. Jalkapäivinä tosin olen laskenut sarjapainoja paremman tuntuman takia. Tänään tein treenin alkuun pakaran aktivoimiseksi supermanin x2 ja hyvää huomenta x3. (Videot bongasin Lihastohtorin sivuilta) Luin jostain alan lehdestä lihasten hermotuksesta. Tekstissä oli mm. huonosti hermottuvasta selkälihaksesta. Esimerkkinä oli bikinifitnessiä treenaavan maastaveto. Jos selkä hermottuu huonosti voi takareiden/pakaran kasvun toivossa tehtävä maastaveto tehdä "sikaniskan" eli teho ei mene sinne minne pitää. Ja minullahan on liki sikaniska, eli epäkäslihas kasvaa liiankin hyvin. Eli täytynee opiskella sitten seuraavaksi se selän hermotus.

Tuosta pakaran aktivoimisesta olen lukenu monesta blogista. Olen sitä tehnyt muutamia kertoja ja sen on kannattanut! Ei sitä vielä huomaa silmällä, mutta kyse onkin siitä tuntumasta. Ja mikäs siitä tulee? No hyvä treeni-parempi mieli!

Tänään.
(Huomaa uudet treenihuosut!)
Materialismionnellisuus.

Pitää olla pikkusen pläski. Uudet housut. Just hyvät. Ei kiristä mahanahkaa, mutta pysyy jalassa. Housuillakin on merkitystä mille lihakset kuvissa näyttää. Monet tytöt jakaa someen kuvia "kehityksestä". Etureiden tai pakaran kehitys epäilemättä ilmenee parhaiten pitsipöksyissä... sitä voisi kutsua vaikka huomiohuoraamiseksi. Mutta enhän mä niin tee. Meitä valokuvaajia on niin moneksi.

On minullakin sellaisia kuvia. Heti kun kroppa näyttää paremmalta (mikä todellakin on päivästä kiinni) niin siitä pitää ottaa kuva. Yleensä aamuisin keho on kuivempi, eli lihaksetkin erottuu paremmin. Oli sitten jalassa vaikka ne pyykkipäivän alkkarit.

Kehittymisiin!

Notkea kuin rautakanki: tie ite-naisen kehonhuoltovinkit

Minun kehoni jäykistyi rautakangeksi. Sattuu. Epäilin syyksi liiallista makaamista. Huonoa patjaa. Tai liian vähäistä venyttelyä. Huonoa kehonhallintaa. Älypuhelimen pitelemistä. Käsitöitä. Epäilemättä näistä kaikista syntyy yhteisvaikutuksessa aika hyvä jumi. Tillasin ajan hierontaan. Olihan tuo jo aikakin!

Satoja selfieitä, koiran kanssa tai ilman. Kuvien muokkausta.
Ei ihme että keho oireilee.

Hieronta on tulevana lauantaina. En uskaltanut ottaa hierontaa huomiselle koska kävin tänään kuntosalilla tekemässä tyngän selkätreenin. Tynkä siksi, kun ei pysty vasemmalla kädellä puristamaan. Ja kun ei voi puristaa, niin treenin kuormitus ei ole tasainen. Ei mene hyöty oikeisiin paikkoihin. Eihän se mikään uusi ongelma ole. Staattinen työ sen on aiheuttanut. Huonoina päivinä etusormen ja peukalon pihtiotteen tekeminen oli lähes mahdotonta.
Olen pian ollut neljä viikkoa kesälomalla ja käsi on ollut paremmassa kunnossa. Heti kun on tuntunut paremmalta olen virkannut ja ommellut. Pistänyt huoletta salilla menemään. Ei olisi kannattanut. Nyt mä olen superjumissa.

Ompelukaan ei tee hyvää käsille.

Lankasuorien kappaleiden leikkaaminen
on yllättävän raskasta käsille.

Joskus kauan sitten joku seuraamistani fitnessbloggareista kirjoitti kehonhuollon tärkeydestä. Jos ei huolla - ei kehity. Se on totta. Minulla lihas on "tarttunut" käsissä paremmin oikealle- kuin vasemmalle puolelle. Ei johdu pelkästään siitä että olen oikeakätinen. En tiedä onko mun selässäni isompi muskeli sitten kun ei se esim. olkapäässä näy... siksi olen alkanut lisäillä olkatreeniin myös yhden käden vipareita ristikkäistaljassa. Mutta eihän se tosiaan kehity jos ei huolla. Vasemman käden ojentaja pyrkii kramppiin monesti olka- tai rintalihastreenissä. Liekkö se jumi sitten selässä? Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen.

Minä köyhä olen hieronut itseäni ovenkarmeihin. Myös pinnatuolin selkänojaan on hyvä painella selän kipupisteitä. Köyhän on pakko miettiä maksaisiko ammattilaiselle hieronnasta vai söisikö mieluummin jotain. Nyt päätin tehdä molempia. "tie ite" ei toimi enää. Minulla muka on rahaa, koska en välttämättä ole ajanut päivittäin autolla ja olen kuitenkin saanut loma-ajan palkkaa. Odotan kivuliasta sessiota. Harmi ettei siitä taida tulla vakiintunut käytäntö. Olenhan jo ensiviikon jälkeen työtön =köyhempi.

Ihan kaikesta en edelleenkään aio luopua. Käyn kuntosalilla pääasiallisesti siksi että haluan muotoa kroppaani. Niinkuin esimerkiksi lisää lihaa alakroppaan että housut istuisivat päälle. Toiseksi on ne terveydelliset syyt. Olkapääni ovat vähemmän kipeät kuin kaksi vuotta sitten. Tai no, sitä hierontaa nekin vaatisi. Onneksi niitä pystyy puristelemaan itse. Vain kiertäjäkalvosimelle puuttuu hyvä hätävarahierontatapa.
Joku aika sitten ostin rullan kehonhuoltoa varten. Ihan hyvä sillä on rullata selkää. Pitäisi ostaa toinen, sellainen matalampi jalkojen rullausta varten. Tennispallolla on hyvä hieroa pakara-alueen pienemmät lihakset. Ja venyttelen AINA treenin jälkeen.

Millä te jumituksianne hoidatte?

Suorittajien yhteiskunta

Kovaa on elämä nykyään. Ikäänkuin se olisi ollut helppoa ennenkään. Suorittamisen kohteet vaan muuttuu.

Kävin pääsykokeissa. Oppilaitokseen ajaessani ajattelin että aion nyt noudattaa niin monen fitnesstähden hokemaa mantraa; en vertaa muihin ja keskityn omaan suoritukseeni.
En osaa yhtään sanoa miten meni. Aineistotehtävässä menin jotenkin ajatuksellisesti umpeen. Luin monisteessa olevan tekstin jonka perusteella täytyi kirjoittaa "pohdiskeleva kirjoitelma". Ihan simppeli juttu, eikös? Luin toisen kerran ja kolmannen. Ihan tyhjää löi. Siinä kohtaa se iski - tyhjän paperin kauhu. Kaikki muut kirjoittaa jo ja tässä mä vielä emmin. Sain kirjoitettua muutaman lauseen ja olin itseeni pettynyt.
Aineistokokeen lisäksi oli ryhmätilanne ja haastattelu. Pääsykokeisiin kutsuttiin 200 hakijaa. Paikan saa 55. Katsotaan nyt sitten olenko varasijalla 135 vai mitä... ehkä hieman pessimistinen asenne, mutta nämä tulokset on selvillä 3.7.2015. Sama päivä kun työsuhteeni työpaikkaani lopullisesti katkeaa.

Ne oli ainoat pääsykokeet joissa kävin. En saanut edes pääsykoekutsua siihen koulutukseen mitä hain "ykkösenä". Kurjaa. Jos kokeisiin kutsutaan hakijoita kuitenkin 4 x aloituspaikat, on hakeneiden paperit olleet todella hyvät. Se todistus minkä sain 2002 on se todistus millä yritän päästä elämässä eteenpäin. Se on paperi, jonka sain silloin kun opiskelu ei ollut se kaikkein tärkein juttu. Selitä se nyt sitten pääsemättä edes pääsykokeeseen että se oli silloin ja nyt on nyt. Motivaation taso on ihan eri kuin 15 vuotta sitten.

Jos Sipilän hallituksen säästöt menee sellaisenaan käytäntöön, ei amiskan papereilla enää tulevaisuudessa haeta korkeakouluihin. Uutisia seuratessa olen vain ollut niin järkyttynyt, etten ole saanut sanottua muuta kuin että eihän tuossa ole mitään järkeä. Leikataan niiltä joilla on jo ennestäänkin vaikeuksia suoriutua elämästä tässä yhteiskunnassa. Tästä on paasattu aika monessa tuutissa väsymykseen asti, vähässä on ne ylistävät kommentit ja puolustavat äänet. En ole nähnyt tai kuullut kenenkään kehuvan kuinka on äänestänyt persuja, takinkääntäjäkeskustaa tai koksuja. Eikä ihme. Kuka nyt haluaisi tunnustaa että on oikein varastaa mummon laukun sisältö tai töniä nälkäinen taapero nurin.

Huono-osaisuus periytyy. Luin aamulla Iltalehdestä mielipiteen (linkki). Teksti väittää 1987 syntyneiden tulleen yhteiskunnalle kaikkein kalleimmaksi ikäluokaksi. "Joka neljäs on tuomittu rikoksesta. 40% on kärsinyt mielenterveyden ongelmista. Moni ei ole peruskoulujen jälkeen opiskellut yhtään mitään."
Laman runtelemat lapsiraukat.
Minä olin teini-ikäinen 1990-luvulla. Peruskoulussa ala-asteella luokallani oli 35 oppilasta. Oli siinä varmaan opettajalla hommaa saada kaikki osallistumaan. Ei minuakaan eläväistä kiinnostanut pänttääminen. Se mitä teet lapsena vaikuttaa väistämättä siihen mitä elämä on aikuisena. Kaikkien vanhemmat kun eivät ole hanakkana vaatimassa oikeutta.

Voihan vatulointikori. Kurjuutta on luvassa. Hallitus on tekemässä emämunauksen mikäli varhaiskasvatuksen ja koulutuksen leikkaukset toteutuvat. Ryhmäkoot kasvaa ja eriarvoisuus lisääntyy. Tulee taas ikäluokkia joista 30% ei osaa laskea neliöjuurta tai ei osaa muodostaa englanninkielisiä lauseita. Loppuu se illuusio maailmalla että Suomessa on laadukasta opetusta.

Rakkaat lapset: kyllä koulussa kannattaa keskittyä. Vaikka mikä olisi. Hyvät numerot on se millä pääsee elämässä vähän helpommin eteenpäin. Jos kouluista ei suoriudu yhteiskuntakelpoisia nuoria, on se aikuisten syy. Se on myöhäistä itkeä jos paska on jo housussa.

Kun luonto ottaa luonnolle

Olen istunut jo kolme tuntia tässä koneen ääressä miettien mitä tekisin. Olin toteuttamassa loistavaa ideaani ompelukoneella kun jättimäinen ampiainen lensi jostain sisään. Siinä se ihan parin metrin päässä pörisi ja minä panikoin. Juoksin eteiseen piiloon. Keräsin rohkeutta (näin sen jättiläisen lentävän olohuoneeseen) ja kävin sammuttamassa keittiössä olevan ompelukoneeni, nappasin kännykän ja painelin koiran kanssa pihalle. Sydän hakkasi. Mä pelkään just ampiaisia kaikkein eniten.

Taas keräsin rohkeutta. Yritin mäiskäistä sitä lehdellä, ja kovaa mäiskäisinkin adrenaaliryöpyssäni. Ei kuollut. Olisi pitänyt "viimeistellä", mutta en uskaltanut lähestyä ja niinpä se nousi raivokkaaseen lentoon Ja minä pakenin pihalle. Sittemmin olen majoittautunut tähän koneen ääreen henkisenä tukena hiuslakkaa käden ulottuvilla. Yritin jopa pakottaa koiran olemaan kanssani tässä pienessä huoneessa. Koira ei tietenkään viihtynyt joten päästin panttivangin pois.

Tässä mä odottelen iltavuorossa olevaa miestä kotiin. Siitä hyvästä että olen jättänyt listimis-homman hänelle, saan tarjoilla hänelle varmaankin jalkahieronnan...

Luonto ei ole minun juttuni ollenkaan. On mukavaa kulkea metsässä raitista ilmaa hengitellen. Siis jos on vuorautunut kokovartalo-ötökkä-verkkoon. Hyi olkoon sitä naaman tarttuvaa hämähäkin seittiä. Tai hirvikärpäsiä. Minä niin tykkäisin olla ulkona, ottaa aurinkoa ja lukea kirjaa. Kuunnella lintujen laulua. Muttakun siellä on niitä ampiaisia, hämähäkkejä, koppakuoriasia ja vaikka mitä muita ötököitä. Ei pysty olemaan, kun ne pyrkii iholle.
Minua pisti luultavimmin kimalainen jalkapöytään pari kesää sitten. Omassa pihassa tietenkin. Yllättävän kivuliasta! Jalkani turposi reippaasti ja mietin että onneksi ei osunut ylökroppaan, kuten kaulaan tai päähän. Sen jälkeen olen noita pörisijöitä vältellyt entistäkin hanakammin.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Että aikuinen ihminen piilotteleen ampiaista kammarissa. On nälkä ja vaikka mitä. Mutta eipä ole järkeä muissakaan fobioissa. Toiset pelkää pimeää. Jotkut pelkää lintuja. Kesällähän niitä riittää ja kesä on heille varmasti yhtä helvetillistä aikaa kuin minulle amppareiden kanssa.
Joillekin fobiolle suositellaan siedätyshoitoa. Ei pysty, ei kykene.

Jännitys tiivistyy. Jatkan pelokasta murjotusta. Tuleeko mies kotiin ollenkaan? Pääsenkö nukkumaan? Vai tullooko tästä exodus? Toivottavasti stressitasot ehtii tasaantua ennen ensi tiistaita, koska silloin aion osallistua sosionomin pääsykokeeseen! Ei se ykkösjuttu, mutta kuitenkin-

Wish me luck.

End of story -Suomifarkku pt.3

13.5.2015 Oli viimeinen fyysinen työpäiväni M.A.S.I Company Oy:n tehtaassa. Viimeinen vuosiloma on alkamassa ihan "näillä näppäimillä".
Yritin kaivella kaihon tunnetta lähtiessäni, mutta ei. Ei tuntunut miltään. Kuvittelin sen tuntuvan joltain, koska onhan se ollut tavallaan toinen kotini viimeiset 13 vuotta. Johtunee siitä, että olen toiveissani elänyt 6kk ihan toisenlaista duunarin elämää. Olen yrittänyt kuvitella itseni opiskelijana. (Btw, ei vieläkään ole tullut kutsuja pääsykokeisiin, mutta ei hätää -mä olen kyllä lähtövalmiina tässä ihan justiinsa!)

Ensin hajosi työkengät.

...mutta ei hätää, kyllä jesari jeesaa!

Työkengätkin otti ja hajosi. Siis irtisanomisajalla. Totesin että olihan tuo jo aikakin. Aloin miettiä vuosia taaksepäin. Leikkaamon imuri söi joskus toisen työkengän jalastani. Paperisuiru meni kantapään ja kengän väliin ja vilkutin vain putkeen sujahtavalle kengälleni. Oli aika ostaa uudet ja tämän vahingon takia olikin pakko. Sellaiset missä on takaremmi, ettei imuri enää varastaisi kenkiä. Ei löytynyt sopivia, joten käytin töissä crocseja. Crocsit ei todellakaan ole työkengät ja tästä muistona lättäjalat. Leikkaamon työstä tykkäsin. Vaikka helv*tin pölyistä se oli! Sai liikkua, eikä se ole urakkatyötä.
Vuosien aikana tein vaikka mitä. Aloitin työurani viimeistelystä kesällä 2002. Tappavan tylsästä tarkastamisesta, pääsin prässille ja höyrytinkin vähän. Huh, kuuma. Ompelimo tarvitsi täydennystä ja syksyllä siirryin etutaskun ompeluun, sitä tein katkotta 3 vuotta. Voi luoja. 3 vuotta!!
Varmaan vuoden koin jonkinlaista ammattiylpeyttä, siihen asti kunnes työnjakaja jäi pois töistä ja hänen poissaoloaan tuli paikkaamaan ns. reserviläinen, jokapaikan höylä. Tuli jakovirheitä ja annoimme hänelle palautetta. Ja me tyttöset saatiin työnjohtajalta puhuttelu siitä miten tälle reserviläiselle ei saa sanoa, koska hän on tehnyt sitä ja tätä ja tuota... se oli se eka kerta kun ajattelin että en halua olla töissä tällaisessa paikassa missä työntekijät on näin kovin eriarvoisia.

Kerran päätin tehdä etutaskussa sen tuhat housua. Se oli se maaginen urakkaraja. "Projektihousua" Liian pieni työnarvo. Juoksin kahville ja takaisin, röökin vetäsin samalla kun mussutin leipää pihamaalla. Vessassa en varmaan ehtinyt käymään koko päivänä. Ja niin vaan tein sen tuhat housua! Tuli palkkapäivä. Jännityksellä selasin palkkalaskelmaa ja mikä kamala pettymys! Se kaikki juokseminen oli ollut totaalisen turhaa. Korvaus siitä että elpyminen jäi vajaaksi oli minimaalinen. Koska 100% on se op (ohjetuntipalkka) +20%. Ja se on se millä saa sen peruspalkan (tämän tiedon löydätte kvg TeVa TES). Kaikki mitä sen yli on tienattu. Nykyään urakka on maksimi, enne se oli minimi. Sanoi joku. Liian pieni työnarvo. Totesin urakkatyön kannattamattomaksi. Valitin liian tiukasta urakasta. Vika oli kuulemma minussa.
Lopetin yrittämästä. Lohduttautua voi sillä että minä olenkin hyvän työn tekijä, enkä mikään kone. Eikä minun ompeleeni ole ollut mitään sekundaa.

Tämä on se etutaskun ompelu.

Tuon jälkeen lopetin vuosien laskemisen. Ompelin vyölenkkinauhaa ja kävin välillä leikkaamossa aputyttönä. Välillä kävin ompelemassa sivusaumoja tai jotain muuta sekalaista, tuohon aikaan kun Keiteleellä vielä ommeltiin myös Very Nicet. Oli jotain vaihtelua ompelutyössäkin kun oli erilaisia työvaiheita ja -materiaaleja. Oli myös työvaiheita joissa oli helpompi "päästä urakkaan" Vuosien aikana porukkaa saneerattiin ulos. Viitasaaren tehdas lopetti ja heidän työt siirtyi Viroon. Keiteleen toinen ompeluryhmä lopetettiin ja työt karkasi Viroon. Ja Misu vaan pysyi.

Minut siirrettiin takaisin viimeistelyyn. Kyllä tympäisi. Minulle ei ollut työpistettä ja tuli sellainen olo että olen ylijäämätavaraa. Pääsin prässille, tein urakkaa. Jalat alkoi oireilla ja sain krampin. Jouduin tarkastamaan. Välillä onneksi pääsin leikkaamoon tai ompelimoon paikkaamaan jotain toista. Pääsin varastoon hyllyttämään. Kiire oli mutta ei haitannu, varastotyö ei ole urakkatyö.

Ikävä tulee kaappiin karannutta Vin Dieseliä.

Vuosikausia työnjohto on kiikuttanut minulle tehokäyrää, vaikka osaan kyllä laskea tehoprosenttini. Mutta ei kaikki vuodet silti ole kauheita ollut. Ja se on työkavereiden ansiota. (joista lisää täällä) Ikävä tulee. Olen yrittänyt udella tunnelmia muilta työnsä päättäneiltä, siis sellaisilta joiden työt ovat loppuneet ja vaihtuneet aiemmin. Että kauanko kestää ennekuin alkaa ihan lopullisesti tajuta ettei se arkirutiini kuulu enää arkirutiiniin. Töissä moni sanoi ettei sitä meinaa tajuta että "tämä oikeesti loppuu". Mahtaa se olla niille ihan erilainen muutos, jotka ovat koko elämän olleet samassa työpaikassa.

Minusta tuli työsuojeluvaltuutettu nelisen vuotta sitten. Laastarin jaon ohessa olen saanut kuunnella monenlaisia tarinoita Voin kertoa että kaikki ne vuodet on ranteiden lisäksi rikkonut myös ilon. Mutta ne tarinat 80-luvun bileistä... jotain ihan muuta! Raskas työ, raskaat huvit? ;)
Sydämeltäni tulen aina olemaan duunari. Perinteiset käsityöläisten ammatit tulee kuolemaan sukupuuttoon. Minä olen sitä mieltä että osaamista ei kannata hukata, koska teollisuus tulee palaamaan Suomeen. Työmarkkinat on sellaisessa kurimuksessa että pakko. Kylmää kyytiä tulossa.

Se on kasvun paikka nyt. Minä alan laittamaan työnhakua voimaan ja täyttelemään CV-nettiä. Virittelen syötit valmiiksi, jos vaikka joku haluaisi palkata hyvän työn tekijän. Neuvostoaikaista suoraurakkaa en lupaa tehdä, siihen ei varmaankaan suosittelijoitakaan löydy. Sitten luen pääsykoekirjaa ja toivon että joku näistä syöteistä nappaa. Pessimisti minussa huutelee että entäs jos mikään näistä vaihtoehdoista ei onnistu. Ei voi muuta sanoa kuin noh,

asioilla on tapana järjestyä.

Viimeisinä työtunteina sakset hajosivat. Olihan tuo jo aikakin.

Palkka on korvaus, ei etuus.

Vietin mahdollisesti elämäni viimeisen talviloman äskettäin (no okei, viisi viikkoa sitten). Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen silloin. Kesken jäi, kun lomalla olin.
Viimeinen talviloma. Kuulostaa kamalalta. Mutta itsepähän päätin vapauttaa itseni tuostakin etuudesta. Sattui irtisanomiset sillai sopivaan saumaan. Työnjohtaja kiikutti viimeistä kertaa tehokäyrää näytille ja tehokäyrän puolesta vitutuskäyräni singahti taivaisiin. Ei tarvinnut kahdesti miettiä kun ilmoittauduin vapaaehtoiseksi lähtijäksi. Ei vastustellut irtisanoja, varuilta allekirjoitutti paperin jossa vakuutan etten tule jälkikäteen esittämään mitään vaatimuksia työnantajalle koskien irtisanomista. Tämä siksi että minulla on luottamustehtävä ja täten olen irtisanomissuojan piirissä. Loppu hyvin, kaikki hyvin; päästiin kaikkia tyydyttävään lopputulokseen.
Toisaalta todella helpottavaa ajatella että ei tarvitse kärvistellä taas vuotta uuteen talvilomaan työssä josta ei tykkää.
Työni koskee minua olkapäihin, kyynärpäihin ja ranteisiin. Staattinen kuluttava työ.
Usein ihmisiltä unohtuu sellainen asia, että työntekijä ei ole työnantajan omaisuutta. Ihmiset lainaavat ammattitaitoaan hyödyttääkseen palkkansa maksajan tavotteita. Moni minunkin työkavereistani on ollut töissä samalla työnantajalla yli 40 vuotta. Kroppa on mennyt useita kertoja rikki. On pistetty kortisonia, on auottu ranteita ja liitetty kiertäjäkalvosimia takaisin paikoilleen. Pitkiä toipumisia ja paluu vanhaan. Eläke koittaa ja pahimmillaan toimintakyky on valunut työvuosien mukana olemattomiin. Kädet on niin romuna että ei voi edes ajatella villasukkien neulomista. Mahtaa siinä miettiä että oliko korvaus riittävä. Palkka on korvaus ajastasi ja siitä kaikesta mitä työpanokseksi kutsutaan. Palkkamaltin ehdottajilta voisi kysyä mihin hintaa he olisivat valmiita rikkomaan ranteensa.

Minä alan pian elvyttää ranteitani. Minusta tulee työtön. Tuo ihmiskunnan hylkiö, häviäjä, luuseri.

Työttömistä on tehty kansanryhmä joka on harmaata höttöä. TE-toimistoja vähennetään ja palvelut karkaavat koko ajan kauemmaksi. Jos ei ole nettiä, ei ole yhteyttä TE-toimistoon. Puhelimella sinne on mahdoton saada yhteyttä. Miten tämä kaikki on "laiskan" työttömän vika?
Minulla on haave valmistua työhön joka on minulle sopiva. Saan opiskella ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla kaikki ne maagiset 500 päivää. Se ei edes riitä koko opiskeluajalle.
Opiskeluni olisi ns. omaehtoista opiskelua, hirvittävä byrokraattinen paperisota oppilaitoksen, TE-toimiston ja työttömyyskassan välillä. En edes tarkemmin tiedä vielä miten se menee. Mutta työllistymissuunnitelma kuitenkin täytyy tehdä. "Sen ehtii tehdä sitten kesälläkin". TE-toimisto arvioi onko koulutukseni mahdollisesti työllistävältä alalta ja olenko oikeutettu saamaan 200 päivää koulutustukea(?) Korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä! Pakko tunnustaa että olen hämilläni ja hieman hukassa tästä kaikesta. Luulisi sen olevan simppeliä. Haen kouluun, oppilaitos kutsuu valintakokeeseen, oppilaitos toteaa että olen koulutukseen sopiva ja saan opiskelupaikan. Mutta eihän se niin mene. Pitää olla yhteydessä TE-toimistoon, se kuulemma onnistuu Viitasaarella Skypen välityksella. Voi jessus. Ei ole Skypeä. Vähemmästäkin kasvaa sarvet otsaan. Niin ja se työttömyyskassahan tarvitsee lausunnon TE-toimistosta että saan työttömyyskorvaukseni.

Meillä kävi työpaikalla työvoimavirkailija kertomassa että suurin osa vapaista työpaikoista on piilossa. Työnantajille tulee liikaa työtä julkisesta hausta. Jos mielii töitä TE-toimiston kautta löytää, pitää perehtyä CV-nettiin ja kehua itseänsä oikein. Virkailija parittaa sitten yhteen. Siis jos kerkeää, kun työtä hakevia asiakkaita tulee koko ajan lisää. Ihme jos ei burnout polttele jo.

En voi varmaksi sanoa että olisin enää koskaan vakituisessa työsuhteessa. Ehkä yrittäjä? Pätkätyöläinen? Aika näyttää.
Tässä hetkessä teen vaalikoneita. Punnitsen ja tutkiskelen. Ei ole yhdentekevää ketä äänestän. Kaikkihan ne ovat duunarin ja vähäosaisen asialla. Puheenjohtajatentit hylkäsin jo aikoja sitten, Yhtäkään en heistä voi äänestää, enkä välttämättä haluaisikaan. Kai Keski-Suomesta löytyy joku joka ei vielä ole erkaantunut todellisuudesta...

Tapettia, kartonkia, liimaa ja runoja...

...joista askartelen jotain muisteltavaa samalla oven avauksella poistuville työkavereilleni.

Pitkästä aikaa Misun korttitehdas on täydessä toiminnassa! Pääsykoekutsua odotellessa askartelu toimii stressin estäjänä oikin hyvin.
Aamuja jäljellä 20. Aamukampa on otettu käyttöön. Sitten lusitaan pois alta ne viimeiset pekkaset ja se viimeinen kesäloma. Ne on niitä etuuksia, kiitos AY-liikkeen.

Kun kupla puhkeaa

"Fitnesskuplassa eläminen on tila jossa ei näe eikä kuule mitään, ellei kyse ole jostain omaan treeniin, ulkonäköön tai ravintoon liittyvästä asiasta. Fitness kuplassa elävä ei halua kehittyä muualla kuin salilla, ei välitä ihmissuhteista ei arvosta ketään joka ei bodaa ja näkee sen oman tavan toimia, ainoana oikeana. Ainoat ihmiset ketä fitnesskuplassa elävä arvostaa, ovat oman lajin harrastajat."

Kuulostaako tutulta? Lainaus on "teeveestä-tuttu" Satu Kalmin Elämä on -nimisestä tekstistä. Satu on listannut viisi oivallusta fitneksestä jotka avautuivat pakkolevon aikana, kantsii lukea (jos on fanaattinen harrastaja tai fanaatikon läheinen). Arvostan. Ihminen on kuitenkin harrastanu lajia tosissaan vuosia, kokemuspohjaa varmasti on.

"elämässä voi tulla eteen tilanteita jotka eivät aukeakaan parsakaalin tai hauiskäännön avulla – mitäs sitten tehdään??"

No sitten lopetetaan vouhottaminen ja otetaan järki käteen. Kuopioloainen PT Ida Parviainen on kirjoittanut kuvien kera hienon blogitekstin täydellisyyden illuusiosta. http://blogbook.fi/idaparviainen/elamme-illuusiossa/
Aivan mahtavaa! Minä olinkin jo kyllästynyt niihin täydellisiin fitness-pehmopornokuviin. Mikään ei saa yhtä suurta ällötysrefleksiä lajia kohtaan kuin ne freddypeput ja kumitissit. Kun vähintäänkin jokatoinen salipirkko on jollain tavalla fitness. Melkein noloa. Odotan innolla kun fitnessit alkavat tervehdyttää kupliaan.
Ida haastaa kaikki näyttämään todellisen minänsä. Okei.

On se siinä. Kun oikein tarkasti katsoo.
Minä.

Hiki sentään on aito, eikä kuvaa ole muokattu.

Löysinpäs! Ja siinä se on! Vanne! OMG!!
Pistetäänkö vielä pari huutomerkkiä!!!!1111

 Ei näy napa ei.

Pullaa. Nam. (ihan ite tein)

Oi karkkia! Nam.

 En ole fitness. en edes vakavasti otettava kuntosaliharrastaja. Vaikka parempaa harrastusta en tähän hätään keksikään. Minun ongelmakohtani on keskivartalo. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Olisi minustakin mukavaa silitellä pyykkilautavatsaa,mutta tykkään liikaa karkista. Tai olisi kiva olla nimenomaan biksuissa ilman että tarvitsee miettiä miten istuu. On mahtavaa tunnustella kylkeen kasvanutta lihasta, se ei vaan näy mihinkään. Olen ns. skinny fat, laiha läski. Ihan ok vaatteet päällä. Minulla ei ole aikomustakaan alkaa parsakaalidietille. En halua olla lihava, lihavan on paha olla -kokeiltu on. Mutta ei jaksa kiinnostaa lommoposken elämäkään. Radio Cityn aamussa pojat pitivät 20 sekunnin pituisen hiljaisen hetken fitneksen mukana kadonneille tisseille. Tavallaan liikuttavaa että kaikki ovat huolissaan timmeistä mimmeistä.
Olen siis taas flunssassa näiden vartalolöllöjeni kanssa. Olen viimeisen puolen vuoden aikana sairastanut flunssaa enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä. On siinä saliharrastuskin kärsinyt. Mutta ei haba ole minnekkään kadonnut, siinähän se roikkuu mukana. En keksi mitään muuta syytä tälle jatkuvalle sairastelulle kun stressi.

Tulevaisuus se on mikä vakavaksi vetää. Työn loppuminen on ehdottomasti paras tapahtuma mihin en itse ole voinut vaikuttaa. Se on epäilemättä parasta henkilökohtaisen elämämäni tulevaisuuden kannalta. Olen hakenut korkeakoulujen yhteishaussa kouluihin akselilla Oulu-Iisalmi-Jyväskylä. Tai toisessa järjestyksessä, mutta kuitenkin kaukana kotoa. En yhtään tiedä millaisessa illuusiossa elän syksyllä, joudun etsimään uuden parturin ja rakennan kuplan uudelle salille - siis jos löydän sopivan. Koska ei opiskelijabudjetilla todellakaan ostella mitään 70€/kk kuntosalijäsenyyksiä. Mutta katsellaanpa sitä sitten syksyllä...

Koska ennen sitä todellisuutta ovat mm. nämä asiat:

"Siisti" sisätyö

Samsung S3+Saunalahti

Njoo. Palaillaan.

Mistä tunnet sä ystävän?

Minä niin tykkään käyttää biisien nimiä otsikoissa (no tuohan ei ole kappaleen nimi, mutta kuitenkin). Ehkä siksi että joka tilanteelle löytyy oma biisi.

Kuinka hyvin tunnemmekaan toisiamme?

Tätä mietti kunnioittamani ajattelija Facebookissa. Voisi myös miettiä kuinka hyvin tuntee itsensä.

Ihmisen temperamentti on synnynnäinen. Persoonallisuus muokkautuu ympäristön vaikutuksesta. Näin väittää Wikipedia. Niin, enhän minä ole ihan sama ihminen mitä olin ollessani viisivuotias.

Lapsena pälpätin taukoamatta ja loput ajasta käytin haaveiluun ja perhosten jahtaamiseen. Taisin yrittää väkisin pussata naapurin Samulia.

Nykyään puhua pälpätän lähinnä kun tilanne sitä vaatii. Eli hermostuksissani, tai hyvässä nousuhumalassa. Saatan olla hiljaa pitkiäkin pätkiä. Ketään en pussaa väkisin.

Mölyän vähemmän kuin teininä, olen oppinut vetämään henkeä.

Itsetutkiskelu. Tätä olen harjoittanut vuosikausia sillointällöin ja toisinaan. Miksi tunnen jotain tiettyä tunnetta. Minä olen ajattelija ja se varmaankin ilmenee muille jonkin sortin poissaolevuutena. Huomaan että jotkin ihmiset pitävät minua hidasälyisenä. Luultavasti tästä johtuen jotkut sortuu tietynlaiseen ilkeilyyn, jota pidän hieman erikoisena käytöksenä.

Itsetutkiskelua suosittelen ihan jokaiselle. Siinä saattaa kasvaa henkisesti.

No, kuinka hyvin tunnemme toisemme? Ympäristö kun muokkaa persoonaa. On työ-minä, harrastus-minä ja koti-minä. Ihan erilaiset roolit kotona ja töissä. Siinä on ihmetyksestä ymmyrkäisenä kun keskellä viikkoa Facebook tuuttaa semmoista roskapostia mikä syyttää paskanpuhujaksi. Oli "ystävä" sanonut kolmannelle jotain mitä minä oletetettavasti(?) olin joskus muinoin sanonut. En muista tapahtunutta.

Kysyin "ystävältä" miksi tämä oli mennyt sellaista kolmannelle sanomaan. Oli sitten katsonut velvollisuudekseen värittää ihan urakalla. Voin vaan arvailla hänen motiiviaan. Ja mikä tässä oli lopputulos? Kaikilla paha mieli. Kannattiko lavertelu?

Tämä tapahtui jo ennen joulua viime vuonna, joten meni jo. Life goe's on.

Ihminen johon luottaa saattaa pettää. Ja mihin silloin pettyy? Siihen toiseen, vai kuitenkin omiin odotuksiinsa. Toisten syyttely on helppoa. Käytännössä kuitenkin omassa toiminnassa on tarkastelun varaa. Jos ehdotonta uskollisuutta haluaa, kannattaa hankkia koira. Koira ei arvostele, eikä kaipaa parempaa omistajaa. Minulla on muutamia ystäviä joita en välttämättä näe pitkiin aikoihin, silti nähdessä juttu luistaa kuin taukoa ei välissä olisi ollut ollenkaan. Ne on sellaisia ystäviä mitkä natsaa heti, on tietty tuttuuden tunne.

Viimeaikoina olen tehnyt taas itsetutkiskelua. Tulevaisuutta ajatellen. Mitä tekisin isona. Yhtenä hetkenä tiedän alkavani tatuointiartistiksi, askartelun ohjaajaksi tai parturikampaajaksi. Toisena hetkenä pyörrän kaikki nämä ajatukset ja päätän alkaa fysioterapeutiksi tai joogan opettajaksi. Eli koko maailma on auki enkä saa selkeää visiota siitä mikä on mun juttu. Siksi kirjauduin TE-keskuksen palveluun ja varasin ajan uraohjaukseen. Josko tämä persoona menisi sitten sitä kautta oikeille raiteille.

Minä en vihaa mitään. Nykyisessä työssäni poden arvostuksen puutetta, riittämättömyyden tunnetta ja on olo etten ole tärkeä. En aio tuntea sellaista enää koskaan. Minua on arveltu kateelliseksi. Totaalinen virhearviointi, en harrasta. Mikään mitä muilla on ei ole minulta pois. Vain itse voi tehdä elämästään paremman. Ne asiat joita ei voi muuttaa, niitä täytyy vain opetella sietämään.

Rakastakaa itseänne, kunnioittakaan itseänne. Huomisen murheita ei kannata tänään murehtia. Asioilla on tapana järjestyä.

Namaste.

Työmaataidetta
Hihnan väliin juuttunut pohjapaperi. Roska.

Tarpeeksi usein kun sattuu, niin tottuu.

Uusi vuosi on alkanut yllättävän vauhdikkaasti. Tammikuu lähenee loppuaan ja valon määrä lisääntyy. Misu on unohtanut päivittää blogia.

Pätkäsähkön aikakausi on meneillään. Sähkökatkoa uhmaten näpyttelen tekstiä läppärillä jonka näppäimistössä ei ole valoja. On hieman hankala ymmärtää miten nykyäänkin sähkön saannin luotettavuus on näin heikkoa, että sähköt pätkii kymmenisen kertaa päivässä. Plussaa kai sinänsä, että sähköä kuitenkin saa edes välillä? Joillakin sähkö on puuttunut useita päiviä.
Jännitevaihtelua on hirveästi. Pyykkiä pitäisi pestä, mutta en raaski altistaa konetta epätasaiselle sähkölle. Että kai se on paluu 40-luvulle nyrkkipyykin muodossa...
Tarpeeksi usein kun sattuu, niin tottuu.
Enää ei herätä sen kummempia tuntemuksia istua pimeässä. Tai noh, vituttaahan se. Rutiinilla sytyttelen kynttilät (vaikka silmät kiinni pimeässä) ja meikkaaminenkin onnistuu otsalampun valossa. Tosin tällä kertaa pätkäsähkön aikaan meillä on ollut aamuisin valot ja mahdollisuus ladata puhelinta, että sinänsä suurin dramatiikka puuttuu tästä tarinasta.

Viime viikolla puolison ollessa iltavuorossa tein lumityöt liki joka ilta. Opin pitämään sitä otsalamppua (muutenkin kuin meikatessa). Jänniä varjoja tulee pilkkopimeässä. Jännitystä elämään. Hikihän siinä tulee kun lykkii lunta penkan päälle. Jännittävintä on se valojen vilkkuminen, onko sähköt kun urakka on loppu ja pääseekö suihkuun.

Olen oppinut jemmaamaan vettä. Kun menee sähköt, ei tule vettä. Menneenä päivänä kuuntelin keskustelua kuinka "ennenvanhaan" kannettiin puut ja veet. No mikäpä siinä jos on sellaiseen mahdollisuus. Meilläkin on pihassa kaivo, tosin se on likakaivo, että se siitä "veen kannosta" ja entisistä ajoista. Kun ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ja nykyaikana yleensä on ollut oletuksena että sähköä on saatavilla. Kun kerran pitää maksaa helvetin suurta siirtomaksuakin.
Kun ei ole sähköä, ei saa lämmintä ruokaa. Harvemmilla on nääs puuhella kotonaan, Tulevaisuudessa kai uusissa omakotitaloissa alkaa olla puuhellat suosiossa tätä tahtia. Niin, ja navetta, kanoja ja pari lammasta.
Paluu 40-luvulle. Pitänee googlettaa pettuleivän resepti kun vielä on akkua jäljellä.

No lumikuormahan tämän kaiken aiheuttaa. Kirosana suorastaan. Tein ennen joulua pari kertaa lumityöt postilaatikoilta. Kun eihän se posteljooni pääse autollaan lähellekkään laatikoita jos lunta on puoli metriä. Ei ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeata. Huvituin kun postilaatikkoon oli tullut naapurilta lappu. Lappu on jo hukassa enkä muista tarkalleen miten se meni, mutta näin tiivistettynä: voisitko sinäkin tehdä lumityöt, kun kuuluu kaikille joiden laatikot on yhteisjakelupisteessä. Mahtavaa! Nyt joka kerta kun olen yrittänyt kolan kanssa lähestyä postilaatikoita, joku muu on jo tehnyt lumityöt :) jospa tästäkin tulisi vakiintunut käytäntö.

Noh, kyllä tämä tästä kesäksi helpottaa. Toivottavasti. Tästä vuodesta onkin tulossa todellinen muutosten vuosi. Odotan innolla.

Valoa pimeässä istuville

-vain kolatreeniä tehnyt Misu-