Kun luonto ottaa luonnolle

Olen istunut jo kolme tuntia tässä koneen ääressä miettien mitä tekisin. Olin toteuttamassa loistavaa ideaani ompelukoneella kun jättimäinen ampiainen lensi jostain sisään. Siinä se ihan parin metrin päässä pörisi ja minä panikoin. Juoksin eteiseen piiloon. Keräsin rohkeutta (näin sen jättiläisen lentävän olohuoneeseen) ja kävin sammuttamassa keittiössä olevan ompelukoneeni, nappasin kännykän ja painelin koiran kanssa pihalle. Sydän hakkasi. Mä pelkään just ampiaisia kaikkein eniten.

Taas keräsin rohkeutta. Yritin mäiskäistä sitä lehdellä, ja kovaa mäiskäisinkin adrenaaliryöpyssäni. Ei kuollut. Olisi pitänyt "viimeistellä", mutta en uskaltanut lähestyä ja niinpä se nousi raivokkaaseen lentoon Ja minä pakenin pihalle. Sittemmin olen majoittautunut tähän koneen ääreen henkisenä tukena hiuslakkaa käden ulottuvilla. Yritin jopa pakottaa koiran olemaan kanssani tässä pienessä huoneessa. Koira ei tietenkään viihtynyt joten päästin panttivangin pois.

Tässä mä odottelen iltavuorossa olevaa miestä kotiin. Siitä hyvästä että olen jättänyt listimis-homman hänelle, saan tarjoilla hänelle varmaankin jalkahieronnan...

Luonto ei ole minun juttuni ollenkaan. On mukavaa kulkea metsässä raitista ilmaa hengitellen. Siis jos on vuorautunut kokovartalo-ötökkä-verkkoon. Hyi olkoon sitä naaman tarttuvaa hämähäkin seittiä. Tai hirvikärpäsiä. Minä niin tykkäisin olla ulkona, ottaa aurinkoa ja lukea kirjaa. Kuunnella lintujen laulua. Muttakun siellä on niitä ampiaisia, hämähäkkejä, koppakuoriasia ja vaikka mitä muita ötököitä. Ei pysty olemaan, kun ne pyrkii iholle.
Minua pisti luultavimmin kimalainen jalkapöytään pari kesää sitten. Omassa pihassa tietenkin. Yllättävän kivuliasta! Jalkani turposi reippaasti ja mietin että onneksi ei osunut ylökroppaan, kuten kaulaan tai päähän. Sen jälkeen olen noita pörisijöitä vältellyt entistäkin hanakammin.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Että aikuinen ihminen piilotteleen ampiaista kammarissa. On nälkä ja vaikka mitä. Mutta eipä ole järkeä muissakaan fobioissa. Toiset pelkää pimeää. Jotkut pelkää lintuja. Kesällähän niitä riittää ja kesä on heille varmasti yhtä helvetillistä aikaa kuin minulle amppareiden kanssa.
Joillekin fobiolle suositellaan siedätyshoitoa. Ei pysty, ei kykene.

Jännitys tiivistyy. Jatkan pelokasta murjotusta. Tuleeko mies kotiin ollenkaan? Pääsenkö nukkumaan? Vai tullooko tästä exodus? Toivottavasti stressitasot ehtii tasaantua ennen ensi tiistaita, koska silloin aion osallistua sosionomin pääsykokeeseen! Ei se ykkösjuttu, mutta kuitenkin-

Wish me luck.

End of story -Suomifarkku pt.3

13.5.2015 Oli viimeinen fyysinen työpäiväni M.A.S.I Company Oy:n tehtaassa. Viimeinen vuosiloma on alkamassa ihan "näillä näppäimillä".
Yritin kaivella kaihon tunnetta lähtiessäni, mutta ei. Ei tuntunut miltään. Kuvittelin sen tuntuvan joltain, koska onhan se ollut tavallaan toinen kotini viimeiset 13 vuotta. Johtunee siitä, että olen toiveissani elänyt 6kk ihan toisenlaista duunarin elämää. Olen yrittänyt kuvitella itseni opiskelijana. (Btw, ei vieläkään ole tullut kutsuja pääsykokeisiin, mutta ei hätää -mä olen kyllä lähtövalmiina tässä ihan justiinsa!)

Ensin hajosi työkengät.

...mutta ei hätää, kyllä jesari jeesaa!

Työkengätkin otti ja hajosi. Siis irtisanomisajalla. Totesin että olihan tuo jo aikakin. Aloin miettiä vuosia taaksepäin. Leikkaamon imuri söi joskus toisen työkengän jalastani. Paperisuiru meni kantapään ja kengän väliin ja vilkutin vain putkeen sujahtavalle kengälleni. Oli aika ostaa uudet ja tämän vahingon takia olikin pakko. Sellaiset missä on takaremmi, ettei imuri enää varastaisi kenkiä. Ei löytynyt sopivia, joten käytin töissä crocseja. Crocsit ei todellakaan ole työkengät ja tästä muistona lättäjalat. Leikkaamon työstä tykkäsin. Vaikka helv*tin pölyistä se oli! Sai liikkua, eikä se ole urakkatyötä.
Vuosien aikana tein vaikka mitä. Aloitin työurani viimeistelystä kesällä 2002. Tappavan tylsästä tarkastamisesta, pääsin prässille ja höyrytinkin vähän. Huh, kuuma. Ompelimo tarvitsi täydennystä ja syksyllä siirryin etutaskun ompeluun, sitä tein katkotta 3 vuotta. Voi luoja. 3 vuotta!!
Varmaan vuoden koin jonkinlaista ammattiylpeyttä, siihen asti kunnes työnjakaja jäi pois töistä ja hänen poissaoloaan tuli paikkaamaan ns. reserviläinen, jokapaikan höylä. Tuli jakovirheitä ja annoimme hänelle palautetta. Ja me tyttöset saatiin työnjohtajalta puhuttelu siitä miten tälle reserviläiselle ei saa sanoa, koska hän on tehnyt sitä ja tätä ja tuota... se oli se eka kerta kun ajattelin että en halua olla töissä tällaisessa paikassa missä työntekijät on näin kovin eriarvoisia.

Kerran päätin tehdä etutaskussa sen tuhat housua. Se oli se maaginen urakkaraja. "Projektihousua" Liian pieni työnarvo. Juoksin kahville ja takaisin, röökin vetäsin samalla kun mussutin leipää pihamaalla. Vessassa en varmaan ehtinyt käymään koko päivänä. Ja niin vaan tein sen tuhat housua! Tuli palkkapäivä. Jännityksellä selasin palkkalaskelmaa ja mikä kamala pettymys! Se kaikki juokseminen oli ollut totaalisen turhaa. Korvaus siitä että elpyminen jäi vajaaksi oli minimaalinen. Koska 100% on se op (ohjetuntipalkka) +20%. Ja se on se millä saa sen peruspalkan (tämän tiedon löydätte kvg TeVa TES). Kaikki mitä sen yli on tienattu. Nykyään urakka on maksimi, enne se oli minimi. Sanoi joku. Liian pieni työnarvo. Totesin urakkatyön kannattamattomaksi. Valitin liian tiukasta urakasta. Vika oli kuulemma minussa.
Lopetin yrittämästä. Lohduttautua voi sillä että minä olenkin hyvän työn tekijä, enkä mikään kone. Eikä minun ompeleeni ole ollut mitään sekundaa.

Tämä on se etutaskun ompelu.

Tuon jälkeen lopetin vuosien laskemisen. Ompelin vyölenkkinauhaa ja kävin välillä leikkaamossa aputyttönä. Välillä kävin ompelemassa sivusaumoja tai jotain muuta sekalaista, tuohon aikaan kun Keiteleellä vielä ommeltiin myös Very Nicet. Oli jotain vaihtelua ompelutyössäkin kun oli erilaisia työvaiheita ja -materiaaleja. Oli myös työvaiheita joissa oli helpompi "päästä urakkaan" Vuosien aikana porukkaa saneerattiin ulos. Viitasaaren tehdas lopetti ja heidän työt siirtyi Viroon. Keiteleen toinen ompeluryhmä lopetettiin ja työt karkasi Viroon. Ja Misu vaan pysyi.

Minut siirrettiin takaisin viimeistelyyn. Kyllä tympäisi. Minulle ei ollut työpistettä ja tuli sellainen olo että olen ylijäämätavaraa. Pääsin prässille, tein urakkaa. Jalat alkoi oireilla ja sain krampin. Jouduin tarkastamaan. Välillä onneksi pääsin leikkaamoon tai ompelimoon paikkaamaan jotain toista. Pääsin varastoon hyllyttämään. Kiire oli mutta ei haitannu, varastotyö ei ole urakkatyö.

Ikävä tulee kaappiin karannutta Vin Dieseliä.

Vuosikausia työnjohto on kiikuttanut minulle tehokäyrää, vaikka osaan kyllä laskea tehoprosenttini. Mutta ei kaikki vuodet silti ole kauheita ollut. Ja se on työkavereiden ansiota. (joista lisää täällä) Ikävä tulee. Olen yrittänyt udella tunnelmia muilta työnsä päättäneiltä, siis sellaisilta joiden työt ovat loppuneet ja vaihtuneet aiemmin. Että kauanko kestää ennekuin alkaa ihan lopullisesti tajuta ettei se arkirutiini kuulu enää arkirutiiniin. Töissä moni sanoi ettei sitä meinaa tajuta että "tämä oikeesti loppuu". Mahtaa se olla niille ihan erilainen muutos, jotka ovat koko elämän olleet samassa työpaikassa.

Minusta tuli työsuojeluvaltuutettu nelisen vuotta sitten. Laastarin jaon ohessa olen saanut kuunnella monenlaisia tarinoita Voin kertoa että kaikki ne vuodet on ranteiden lisäksi rikkonut myös ilon. Mutta ne tarinat 80-luvun bileistä... jotain ihan muuta! Raskas työ, raskaat huvit? ;)
Sydämeltäni tulen aina olemaan duunari. Perinteiset käsityöläisten ammatit tulee kuolemaan sukupuuttoon. Minä olen sitä mieltä että osaamista ei kannata hukata, koska teollisuus tulee palaamaan Suomeen. Työmarkkinat on sellaisessa kurimuksessa että pakko. Kylmää kyytiä tulossa.

Se on kasvun paikka nyt. Minä alan laittamaan työnhakua voimaan ja täyttelemään CV-nettiä. Virittelen syötit valmiiksi, jos vaikka joku haluaisi palkata hyvän työn tekijän. Neuvostoaikaista suoraurakkaa en lupaa tehdä, siihen ei varmaankaan suosittelijoitakaan löydy. Sitten luen pääsykoekirjaa ja toivon että joku näistä syöteistä nappaa. Pessimisti minussa huutelee että entäs jos mikään näistä vaihtoehdoista ei onnistu. Ei voi muuta sanoa kuin noh,

asioilla on tapana järjestyä.

Viimeisinä työtunteina sakset hajosivat. Olihan tuo jo aikakin.