Emme käsittääkseni Suomessa luokittele ihmisiä kasteihin, mutta silti itse olen jossain köyhän ja keskiluokkaisen välimaastossa. Ei minulla ole koskaan ollut rahaa niin että olisin huoletta voinut sitä tuhlata. Mietin aikaa taaksepäin, ja tajusin kuinka pikkuhiljaa olen luopunut asioista jotka ovat kuuluneet arkielämään.
Ensin karsin parturipalveluista, hiusten värjäyksestä ammattilaisen tekemänä. Värjään itse ja leikkuutan ammattilaisella silloin kun on rahaa. Sitten luovuin omasta autosta (joka kylläkin meni kolarin takia lunastukseen). Ajan puolison autolla, mutta en enää aja pohjanmaalle siskoani tapaamaan kovin usein. Ennen kyläilin paljon useammin. Ehkä siksi että polttoaine oli ennen halvempaa? Otin pankista lainaa ja ostin puolisoni kanssa talon. Sain luottokortin. Siitä se alamäki sitten alkoi.
Talon omistaminen on kallista. Isoimmat hankinnat ostan osamaksulla. En aja taksilla. Luovuin hierojasta. Luovuin ihanan tuoksuisesta hiuksia boostavasta tyvisuihkeesta, kun maksaahan se kuitenkin 20€. "Eihän kenekään elämä voi olla kahdesta kympistä kiinni". Sanoi ystävä joskus. Niinhän sitä voisi kuvitella.
Kun on velkaa ja laskuja on päivittäin postilaatikossa, on perusduunarin pakko miettiä mihin oikeasti on vara. Juustokin on tavallaan nykyään luksustuote. Ei kympillä saa kaupasta juuri mitään, varsinkaan jos puolet siitä rahasta menee pieneen palaan juustoa. Sitten kun pitäisi vielä syödä "oikein"... sopivasti protskuja, rasvaa ja hiilareita niin että ruokavalio tukisi treenamista. Ruoka on kallista.
Silmälasit joudun uusimaan, koska epähuomiossa pudotin ne lattialle ja linssi naarmuuntui. Onneksi Visa ei ihan ole tapissaan vielä, sponsoroinnin lainaan sieltä.
 |
| Vittu. Ei mitään lisättävää. |
Kävin hammaslääkärissä kun oli tulehtunut hammas. Hammas tuli kuntoon ja sain laskun joka oli palttiarallaa 200€. Se on minulle iso lasku. Kun ei ole rahaa säästössä joutuu soveltamaan.
Koiran polvi piti leikata. Ei kai siinä muuta kun jättää pari laskua maksamatta. Kyllä se perintäfirma sitten perii. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Hengissä pysyy juuri ja juuri tilipäivästä toiseen.
Kuulen jo kuinka joku sanoo että hyvinhän sun asiat on; on koti, työ ja parisuhde. Aina on joku jolla on asiat huonommin.
Mietin ettei elämän tarkoitus voi olla vain se, että päivästä toiseen kuljen työmatkan puuduttavaan työhön josta saa pienen palkan. Vain siksi että voin maksaa sähkölaskun.
Olisi ihanaa laitattaa ripsienpidennykset, en vaan pysty ikimaailmassa kuvittelemaan että laittaisin 80 euroa kuukaudessa ripsiin. Tarvitsisin hierojaa, mutta nälkä tulee jos moista palvelua käytän. Jalassani on virheasento, mutta just nyt ei ole rahaa investoida tukipohjallisia. Pääsenhän sentään vielä ihan hyvin kävellen paikasta toiseen. Minulla on epäilyttävä luomi, se täytyy poistattaa ensin.
Onneksi työnantaja tukee liikuntasetelein, pääsemme mekin köyhyyttä hipovat salille. Se onkin ehkä ainoa harrastus mistä en luopuisi, lähes kaikesta muusta kivasta olen jo luopunut.
Viime maanantaina PT-ystäväni Anne veti minulle jalkatreenin, hetkittäin minusta tuntui että pyörryn. Supersettejä, huhhuh. Oli hyvä treeni, en jaksanut tehdä edes vatsoja siihen päälle. Seuraavana päivä kävely oli kuin p*skat housussa, sen verran takareittä jumitti. Oli tuskaa, vaan mikäs sen mukavampaa. Tänään lapsettomien lauantaina jalat on taas normaalit, voisi ihan hyvin ottaa rääkin uusiksi!
Köyhyys on liukuva käsite. Se hiipii pikkuhiljaa ja vaanii nurkan takana. Mielenköyhyys ei pääse iskemään kun joutuu käyttämään mielikuvitusta arjen sovelluksissa. Tulevaa hääpäivän vuosipäivää vietämme rahanpuutteessa kotona. Olisihan se mukava siemailla shampanjaa Pariisissa viikonloppu, mutta ohjelmassa taitaa olla aamukahvit viivi ja wagner-mukeista. Onhan kuitenkin vielä tämä koti jonka rappusilla voi kuunnella satojen lintujen kaunista laulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti