Ystäväni kuningas Alkoholi kyykytti Misua viikonloppuna Team-talvipäivillä 1-0. En voi kun ihmetellä mitä järkevälle ihmiselle taas tapahtui? Tiedän kyllä rajani ja silti paukkui yli ihan reippaasti. Sinänsä mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mitä nyt vähän meni muisti ja useat kompuroinnista muistuttavat mustelmat koristavat kroppaa. Otin vauhtia naulakosta ja sillai. En sammunut tai oksennellut. Silti on morkkis ja hävettää. Tässä mä mutustan karkkia, ja täten ruokin morkkiksen kiertoa. Huomenna saatan masentua siitä että mun karkittomuutenikin karahti karille ylpeyden mukana. Väitän etten juo enää ikinä.
Ymmärrän että kiskaisin sellaiset umpitunnelit kuin puolisoni usein kiskoo. En muistanut juoda vettä. Hän tosin tällä kertaa toisaalla vastoin tavallista tapaansa oli ollut ihan siivosti. Selvisi ilman muiden avustusta.
Toisinaan yhteisillä ryyppyreissuilla saan käyttää paljon energiaa hänen herättelyynsä, joskus on ollut lähellä etten ole soittanut ambulanssia/poliisia kun ei vaan saa hereille vaikka sormet on suurinpiirtein rystystä myöten kylkiluun välissä... Nyt olin itse muille vaivaksi (kiitos Tiina), kun ei ilman taluttelua meinannut pysyä pystyssä. Aivan käsittämätöntä.
Mietin että olenko minä syy miksi puolisoni vetää liki aina koomat? Kävikö minulle köpelösti kun tiesin ettei tarvitse huolehtia muista?
Viime kesänä kävin selvinpäin Traktorijazzeilla Viitasaaren Suovanlahdella. On muuten tosi hyvä maalaisfestari keskellä maalaismaisemaa. Ajattelin että ei kukaan huomaa että olen selvinpäin. Luulin väärin. Sain tuntemattomilta aika suoraa palautetta ihan vain olemuksestani. Viina on viisasten juoma. Eikäkö, totuus tulee lapsen ja humalaisen suusta, vai miten se nyt meni.
Minulla on trauma alkoholista jo lapsuudesta. Tästä kirjoitin sivuavasti jouluna. Kerran löysin miehen ojasta, isäni. Minulla paloi käämi ja soitin poliisit, sittemmin mietin miksen vain antanut viedä putkaan asti. Joku kerta tämä oli käynyt keskustelua rehtorin kanssa baaritiskillä mun koulumenestyksestäni. Ei tainnut tulla reksillekkään mieleen ettei se ole oikea paikka asian puimiseen. Yksi kerta on jäänyt mieleen erityisesti. Ukko makasi selällään eteisen lattialla silmät auki. Tarinat sijoittuvat aikaan jolloin olin yläasteella. Tulimme pikkusiskoni kanssa kotiin kylältä ja sinä se makasi. Sanoin siskolleni että onkohan tuo kuollut. En uskaltanut koskea. Sisar koitti varovasti ja vastauksena oli liikahtelua ja äninää. Siihen se jäi eteiseen makaamaan. Minä menin yöksi poikaystävälle, sisko taisi jäädä keskenään kotiin sen kanssa. Nämä on vain pari tarinaa niiden satojen joukossa, ja on lähinnä syy sille miksi en hirveästi ole yhteydessä isäni kanssa. En edes tiedä onko hengissä. Toisaalta tässä mielentilassa en ala ottaa asiasta selvää, on itselläkin jotain selvittämistä itselle tässä.
Tieto lisää tuskaa, enkä oikeastaan halua tietää. Puhun nyt omasta käytöksestäni. En juurikaan pidä humalaisesta itsestäni. Ja mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Loppukuusta on taas sokka irti, on juhlan paikka. Syntymäpäivät. Sopii toivoa ettei ylilyöntejä ole luvassa. Mietin jopa kuskiksi alkamista. Sitten muistin että selväpäinen minä pistän humalaista kansaa silmään liian räikeästi. Täytyy koittaa löytää balanssi, minun ja muiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti