Elämisen sietämätön keveys: vanheneminen.

Mä olen jo yli kolmekymmentävuotias. Puolisoni on pari vuotta nuorempi ja hän "päivittyy" iältään samalle kymmenelle parin päivän päästä. Lapsena kolmekymppinen tuntui kamalan vanhalta, teininä ajattelin että minulla on jo lapsia kun olen kolmekymppinen. Piti tulla kriisi, niin kai useimmille käy kun tulee kolmekymppiseksi. Nyt kun tuo kaikki on jo mennyt, ei mitään noista ole tapahtunut. Ei tunnu vanhalta, en edes tunne vanhentuneeni sen jälkeen kun täytin 25. Ei ole lapsia, eikä edes kunnon kriisiä pukannut. Tai en ainakaan huomannut, kun kaikenlaista kriisiä on tämä elämä ollut muutenkin täynnä -tasaisin väliajoin lapsuudesta saakka.
Tiirailin naamaani peilistä, etsin ryppyjä. Ei oikein ole vielä niitäkään, aivan pieniä juonteita saattaa olla silmänympärysihossa jos oikein tarkasti katsoo. Ehkä vähän otsassa? On vissiin tullut oltua naama peruslukemilla koko elämä tähän asti. Toisaalta naurunaiheet on aika-ajoin olleet niin vähänä ettei "harakan varpaita" ole ehkä siksi ehtinyt syntymään. Harmi, nauraminen kun on (olisi) niin mukavaa.
Todennäköisesti maanvetovoima aikanaan vetää velton naamani samanlaiseksi kuin bulldogilla.

Muistelen 15-vuotiasta minääni, tyttönen niin kaikkitietävänä ja koko maailma mahdollisuuksia täynnä. Vakavana. En ollut niinkuin muut ikäiseni, vain kaksi vuotta aiemmin olin menettänyt äitini ja se kieltämättä vanhensi nuorta mieltäni paljon. Niin turhaan, kun oikeastaan sen ikäisenä pitäisi miettiä kaikenlaista kivaa. Mitä tekee isona, ja niin edelleen.
Sitten pääsin amiskaan ja opiskelin itseni artesaaniksi, ajattelin että on ihanaa olla käsityöläinen. Tyttönen toiveita täynnä. Koulussahan tehtiin vaikka mitä kivaa. Kun en lähtenyt maailman mukaan, sinne minne tuuli kuljettaa, jäin sinne mistä vannoin lähteväni "heti kun pääsen". 
Sitten kun läksin, pääsin 40km:n päähän sieltä mistä piti lähteä heti kun pääsee. Ei elämä vaan mene niinkuin suunnittelee.

Käyn edelleen päivittäin siellä mistä piti lähteä heti kun pääsee, koska minulla on siellä työpaikka. Olen tehnyt samaa työtä pian 12 vuotta. Sen piti olla kesätyö... sen kesän jälkeen oli tarkoitus katsella jokin muu mediaseksikäs ammatti. Ei taaskaan mennyt niinkuin olin suunnitellut. Ei se mitään, onhan mulla kuitenkin se käsityöläisyys. Niin ja sitäpaitsi minä lähden vielä, heti kun pääsen.

Vanheneminen on opettanut minut keksimään tekosyitä tekosyiden perään. Lähtisinhän minä, muttakun on puoliso. Lähtisinhän minä muttakun on tuo koira. Opiskelisihan sitä, muttakun ei ole rahaa, on liikaa lainaa ja naimisissa tämän talonkin kanssa. Aika samanlaiset oli tekosyyt parikymppiselläkin, mittakaava vain oli pienempi. Luulen että tässä käy vielä niin että täytän neljäkymmentä ennekuin huomaankaan, enkä vieläkään ole tehnyt asioita joita haluan. Suunnittella ei ainakaan kannata. Samat tekosyyt.

Viisaat sanovat että pitäisi elää elämänsä niin että tietää tehneensä asioita jotka ovat itselleen merkityksellisiä. Elää aivankuin jokapäivä olisi viimeinen päivä. Kun eihän meistä kukaan tiedä onko huomista, ja eilinenkin meni jo. En edes tiedä mitä se on, se jokin mitä niin kovasti ajoittain kaipaan. Ne asiat mitä haluaisin tehdä. Pitäisi varmaan alkaa meditoimaan, jos vaikka sillä tavalla alkaisi selvitä miksi tämä suhteellisen helppo elämä on niin siettämättömän vaikeaa.
Jaa... Mulla taitaa olla nyt se kolmenkympin kriisi.

"LIFE IS PEACHY"
Think about it. So true. Siksi se lukeekin minun oikeassa ranteessani.