Huomenna on taas salipäivä, ehkä. Jos rakkaani päästää.

Rakkaallani tarkoitan koiraa. On tässä ollut kaikenlaista, ei ole oikein ehtinyt tietokonetta edes avaamaan. Alkuviikko meni työn merkeissä ja tämä loppuviikko lomautettuna. En jaksanut edes salilla käydä. On se sekin. Lyhennetyllä työviikolla olo. Aika paljon joutuu tekemään itse sen eteen että saa työttömyyskorvauksen. TE-toimiston sivuille täytyy kirjautua pankkitunnuksilla ja ilmoittautua "työttömäksi työnhakijaksi". Ei riitä pelkkä ilmoitus, vaan täytyy kertoa tarkasti miksi näin on, ja mitä aikoo "työttömyydelleen" tehdä. Muunmuassa kertoa pitää, mitä on jo tehnyt työnhaun eteen. Tuntuu hölmöltä, kun kuitenkin on jo työpaikka olemassa ja lomautusta ihan vain muutama päivä. Enkä nyt loppupeleissä tiedä edes onko "työnhakuni" voimassa vai ei. Sen verran sekavaa touhua on. Loput tässä hommassa onki jo selvillä, seuraavaksi työttömyyskassaa varten täytellään "työssä, työssä, työssä, työtön, työtön..." Ennen riitti työnantajan joukkoilmoitus ja sai rauhassa murjottaa kotona aika vähällä paperisodalla.
"Ennen oli ennen, nyt on nyt"

Televisiossa pyörii nyt aika hanakkaan mainos YTK:sta ja Facebookissa leviää mielipidekirjoitus siitä, kuinka mainoksesta saa käsityksen että YTK olisi ammattiliitto. Näin varmaan onkin sellaiselle jota ei tällaiset asiat kiinnosta. Liiton jäsenmaksut kuulostaa suurelle verrattuna pelkän työttömyyskassan jäsenmaksuun. Ei liittojen kassat itseasiassa ole sen kalliimpia kun ns. loimaankassa. Itse en voisi kuvitella kuuluvani pelkkään kassaan, liitostani olen saanut paljon apua. En aio tässä postauksessa paneutua tähän aiheeseen sen syvemmin. Jos vaikka sitten vappuna, kun on se työläisten juhla.

Oli tarkoitus nimittäin puhua siitä, kun on ollut sitä "kaikenlaista".
Eilen oli se ensimmäinen lomautuspäivä, jonka vietin Kuopiossa puolisoni kanssa. Heräsin aamulla aikaisin, laitoin itseni ja koiran lähtövalmiiksi. Puolisonihan on lähtövalmis suurinpiirtein suoraan sängystä herättyään. Minulla on staffipoika, jonka oikean takajalan polvesta löytyi vikaa. Eturistiside oli mennyt poikki, tämän lääkäri totesi jo ennen joulua. Eilen se polvi sitten leikattiin. Oli pitkät neljä tuntia odotella... onneksi Kuopiossa on Matkus ja Ikea ;) Jos ei muuta tekemistä keksi, niin siellä on paljon katseltavaa. Jos olisi vielä rahaakin, niin voisihan sieltä ostaa vaikka mitä.
Kaikki rahathan menivät siihen polvileikkaukseen. Onneksi kuitenkin on vakuutus tällaista varten.
Iltapäivällä kannoimme tajuttoman potilaan kaulurinsa kanssa autoon.
Kun potilaan pää alkoi selvitä, selvisi meille kaikille kuinka kipeä hän onkaan. Sitä ulinan määrää en olisi ikinä voinut kuivitella! Jossain vaiheessa koiran uikkaminen kuulosti jopa ihmisen itkeskelyltä.
Sain kuitenkin nukuttua yöllä, toisin kuin puolisoni - jolla tänään on työpäivä. Minä sika.

Tänä aamuna potilas näytti surkealta. Kauluri, eli tötterö päässään ei päässyt mihinkään. Aina kun törmäsi johonkin, säikähti ja jähmettyi. Itki. Voi itku, kun onhan se jalkakin todella kipeä.
Aika moni sanoo että koirahan se vain on. Niin onkin, mutta "vain koira" on minun perheeni jäsen ja minulle rakas. Mitäpä en hänen eteensä tekisi.
Olin alunperin suunnitellut meneväni salille torstaina (=eilen), sitten suunnittelin meneväni sinne perjantaina (=tänään). Ei onnistunut kumpanakaan päivänä.
Otimme kaulurin pois koiran päätä kehystämästä, enkä minä saanut tötteröä takaisin koiran päähän kun olisi ollut sen aika. En voi jättää potilasta valvomatta ilman tötteröä haavansa kanssa jossa on tikkejä. Että se siitä salitreenistä. Ehkä huomenna.

Tylsyyksissäni päivän sisällä maanneena leivoin kakun. Nyt kun olen tipattomalla, niin tulee pro-juopon vinkit. Lorautin kakkuun konjakkia. Hyi hitto. Konjakki kun on sellaisenaan ihan hirveetä, ei sovi mun junteille makunystyröilleni ollenkaan. Eikä näin amatöörikokkina tuntunut maistuvan kakkuun piilotettunakaan. Sokeri oli loppu, ja steviajauhettakaan ei ollut tarpeeksi. Varmaan kakku olisi ollut hyvää, jos olisi ollut hieman makeampi.
Ilmiselvää myötätuntoirvistelyä.
Nyt mun on mentävä suorittamaan hoitajan velvollisuuksiani. Potilas itkee, on antibiootin aika. Huhhuh, oma hommansa sekin; varmistaa ettei pillerin palat tipahtele huulen välistä. Jos olisin päässyt kauppaan, olisin ostanut nakkeja sitä varten. Ehkä huomenna. Nimittäin potilaan kuuri kestää kymmenen päivää...